Tuolla ne tulivat katua pitkin. Hän tunsi kovaa, painavaa kouristusta rinnassaan; hän ei voinut niellä, polvet notkuivat — — — Mitä oli kaikki se, minkä hän oli kokenut tänä yönä, siihen verrattuna, mikä häntä odotti. — —
Kornelia tuli hiljaa sisään ja jäi oven suuhun seisomaan. Knut käsitti samassa, kuin hän näki hänet, että tämä oli Kornelia kirkkopenkissä, kalpea katuvainen, huulet kuivat ja silmät kauvaksi katsovia. Vaalean harmaan ilman valossa, joka oli täynnä lumipilviä, hän näytti kummallisesti aaveen tapaiselta.
Knut meni epävarmasti häntä vastaan, mutta pysähtyi taas. Hän ojensi kätensä, mutta antoi sen taas vaipua velttona alas. Hän kutsui häntä nimeltä ja tavoitteli sanoja, tietämättä, mitä hän aikoi sanoa, — oli kuin tuska olisi hervauttanut hänen tahtonsa ja sammuttanut hänen muistinsakin.
Mutta äkkiä se oli ohi. Raskas, veltto ruumis, hervottoman kylmä liharnöhkäle, joksi hän oli muuttunut, heräsi, kuin hän katseli häntä tarkemmin ja huomasi äänettömän, avuttoman tuskan hänen kyynelettömissä silmissään. Hänelle juontui äkkiä mieleen koko heidän onnettomuutensa, kaikki, mitä heidän oli kärsittävä sisällöttömän tulevaisuuden äärettömässä yksitoikkoisuudessa, se ajatus sattui häneen kuin hehkuva nuoli, ja hän melkein huusi:
»Kornelia, minä en kestä tätä! Tämmöisen sietäminen on yli inhimillisten voimien! Ei mikään laki, inhimillinen tai jumalallinen voi tuomita meitä kärsimään näin kauheasti, yhden ainoan erehdyksen tähden — mieletöntä on uhrata itsensä näin.»
Hän pudisti päätään. Knut ei uskaltanut katsoa häntä silmiin — ensi katseella oli hän huomannut, että Kornelia oli tehnyt peruuttamattoman, järkähtämättömän päätöksen, että heidän täytyi erota. Hän oli jo alkanut elää yksin.
Mutta hän ei voinut olla puhumatta, niinkuin häntä olisi vielä voinut saada päätöksessään horjumaan. Hän tunsi sanainsa voimattomuuden, hän kuuli niitten helähtävän tenhottomina lujan päätöksen rautapaitaa vastaan, mutta sittenkin koetteli hän turhaa vaivaa.
»Kuule, Kornelia, ajattele toki, mitä sinä vaadit minulta. Minun täytyy uhrata meidän rakkautemme, meidän nuori onnemme, ja minun täytyy paitse kaipuuta jokapäiväiseksi tuskakseni olla kahlittu ihmiseen, jota — —»
Nyt Kornelia tuli lähemmäksi ja ojensi hänelle kylmän, kuolleen kätensä ja veti hänet sohvaan päin.
»Siten sinä et saa puhua. Sinun täytyy koetella tehdä kaikki —»