Knut syleili häntä kiivaasti. »Että minä olen onneton ihminen,
Pietari.»
»Rakas ystävä, mitä on tapahtunut?»
Knut kertoi. Toinen istui äänettömänä ja kauhistuneena, kuin hän oli lopettanut. Sitten hän alkoi astua edestakaisin huoneessa; hänen täytyi keksiä joku keino, pelastus; tämä suuri, altis auttamisen tarve, jota hän tunsi, ei saattanut olla voimaton. »Minun täytyy puhua Hannan kanssa», sanoi hän äkkiä ja lähti huoneesta. Kohta sen jälkeen hän tuli takaisin Hannan kanssa, joka kiireisesti oli heittänyt aamupuvun päälleen.
»Voi, hyvä Jumala, mitä nyt tulee Korneliasta», hän sanoi.
»Minä pyydän teiltä jotain», Knut alkoi. »Menettehän te huomenna hänen luokseen ja pyydätte häntä tulemaan tänne tapaamaan minua? Minun täytyy puhua hänen kanssaan.»
Hanna nyökäytti päätään.
He istuivat yhdessä, kunnes päivä koitti. He eivät vaihtaneet monta sanaa; mutta he kaikki tunsivat kuitenkin jonkunlaista lohdutusta yhdessä olosta. Oli kuin viimeiset tunnit kuolemaan tuomitun tai toivottomasti sairaan luona.
Kuin savu alkoi kohota savupiipuista ja ensimmäiset askeleet kuuluivat kadulta, meni Knut kotiin. Hän hiipi huoneeseensa, istui vähän aikaa tylsänä pää pöytään nojattuna, mutta ei voinut kauvemmin istua paikoillaan; hän meni taas kadulle, harhaili vähän aikaa ja meni lopulta taas Pietarin luo.
Hanna oli mennyt Vikiin. Knut istuutui asuinhuoneeseen. Pietari käsitti, että hän mieluummin tahtoi olla yksin ja meni konttoriinsa. Hän istuutui pöytänsä ääreen ja katsoa tuijotti kirjaansa, kastoi kynäänsä lakkaamatta musteeseen — ja piirusteli kuvioita imupaperille. Kuin joku palvelusväestä tuli sisään jotain kysymään, vastasi hän päin seiniä; muuan kauppamatkustaja, joka sattui tulemaan, sai sen käsityksen, että »P. Ström» oli lähellä konkurssia ja vetäytyi joutuisasti pois. Vähä väliä Pietari kävi alhaalla meriaitassa ja puuhaili laatikkojen ja tynnyrien välissä ja nuuski kaikki yliset näkemättä ainoatakaan esinettä ja oikein tietämättä, missä hän oli. Sitten hän taas meni sisään, puristi äänettömänä Knutin kättä, katsoi häneen, niinkuin hän olisi pyytänyt häneltä anteeksi, ettei hän voinut auttaa häntä hänen hädässään, ja meni sitten taas pois, joka kerran ajattelematta kysyen: »Lasi viiniä, Knut?»
Knut seisoi ikkunan edessä ja odotti. Hän näki ihmisten virtailevan edestakaisin jokapäiväisissä, kiireellisissä hommissaan. Muutamat astuivat kopeillen ja katsoivat vilkkaasti ympärilleen, hymyilivät ja nyökäyttivät ohikulkijoille tai tervehtivät johonkin ikkunaan. Toiset riensivät eteenpäin katsomatta oikeaan tai vasempaan, vain etsien suorinta tietä määräpaikkaansa. He olivat niin toimissaan, jotta näyttivät maailman hallitsijan asioita ajavan ja kuin ainoa hukkaan mennyt minutti saattaisi koko pallon radaltaan. Toiset taas kuljeksivat hitaasti sikari hampaissa ja lasi silmän nurkassa ja näytteleivät, samalla kuin itse olivat näkevinään. Koukkuselkäisiä, raskaita taakkoja kantavia työmiehiä polki eteenpäin ja polvet notkahtelivat heiltä joka askeleella. Talonpoikia istui kuormillaan, merimiehiä heilui katuja pitkin laahaten itsiään ja suuria saappaitaan, pikkulapsia meni kouluun ja leikitteli tiellä. Hän näki kaiken sen, näki sen läheltä ja kuitenkin kaukaa. Hänestä näytti se keinotekoiselta päivän elämältä, joka kummitteli öiseen aikaan; koko heidän hommansa näytti hänestä niin kokonaan turhalta. Tai eivätkö nämä ihmiset huomanneet, että jättiläisvampyyri oli pannut inhoittavan imusuunsa elämän juurille ja joka hetki ryösti siltä jonkun verran sen lämmöstä, sen valosta, sen väristä? Eivätkö he tunteneet, että kuolettava, hituva tauti oli tarttunut olemukseen, ja että ihana maa kaiken kanssa, mitä sillä kaunista ja suurta oli, oli kylmästä kuolemaisillaan, tulemaisillaan harmaaksi, autioksi raunioksi? — — Hänestä oli aivan käsittämätöntä, että jokapäiväinen elämä saattoi kulkea entistä menoaan, ja että hänen itsensä pitäisi elää koko joukko päiviä tätä yöelämää, piti kuulla jokapäiväisen koneiston käyvän, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, että hänen itsensä pitäisi maata, riisuutua ja pukeutua, syödä, juoda, tehdä työtä! Hän ihmetteli, että puut puistossa saattoivat pysyä pystyssä; hänestä näytti, että niitten pitäisi kaatua väsyneinä. Hänestä tuntui kuin lyijypainoja olisi ripustettu hänen joka jäseneensä ja ne olisivat vetäneet häntä alaspäin! — —