Vielä kerran Knut syleili häntä, sitten hän tempautui irti, pyyhki silmiään ja riensi ulos.
Hän tahtoi mennä portaita alas, mutta käytävän nurkassa seisoi Hanna otsa seinää vasten ja nyyhki.
»Kornelia», hän kuiskasi, »jää minun luokseni.» Sitten hän pani kätensä ystävänsä vyötäisille ja vei hänet muassaan makuuhuoneeseen. Hän istuutui, Kornelia polvistui hänen eteensä ja pani päänsä hänen syliinsä. He olivat vielä sisällä, kuin Knut lähti talosta.
XIII.
Liiteli raskasta, märkää lunta. Niityille kaupungin ulkopuolelle sitä kokoontui tasaisia kerroksia. Pelloilla se tarttui jäykkiin, keltaisiin sänkiin ja muodosti pieniä keiloja niitten ympärille. Koukkuiset, kuivat koivut kukkuloilla saivat joka oksan niitä täyteen ja peittyivät lopulta valkeaan vaippaan. Muutamat avonaisella paikalla olevat kallistuvat tieviitat olivat melkein lumeen haudatut; terävät vuorenhuiput vain törröttivät paljaina ja mustina.
Kaupungissa kokoontui lunta kaikille katoille, mutta suli vähitellen ja räystäistä tippui vettä. Kaikissa uurteissa oli lumihiutuvia, seiniin sitä tarttui kiinni. Laivan kansilla pestiin sillä, kaikki köydet näyttivät liituviivoilta mustaa taivasta vasten. Rannalta käsin koetti lumi hiipiä merelle päin, joka taisteli urhoollisesti vastaan, kohosi ja sulatti sen, laski ja jätti mustan, avonaisen vyöhykkeen sen ja itsensä väliin, mutta turhaan: musta vyöhyke tuli heti taas valkeaksi, väistyvät aallot alkoivat kuljetella lunta muassaan ja sitä uiskenteli vielä niillä, kuin ne taas kohosivat — viimein oli joka lahdelmassa paksu vetinen kerros lunta, uutta lunta tuli yhä päälle, ja tarvittiin vain yhden yön pakkanen — jos se tuli, oli meri kaikissa kanavissa ja lahdissa vangittu.
Kaduilla kävi lumi nurjinta sotaa päästäkseen voitolle. Mutta pyörät leikkasivat sen läpi, niihin tarttui paksu kerros hiekkaa ja savea, joka yhä karttui ja jätti jälkeensä kaksi harmaata juovaa. Jalkakäytävillä, missä niitä oli, tallasivat tuhannet jalat sen alas, ja laitureilla ja muualla, missä liike oli suurin, se alustettiin yhdessä pohjan pehmeitten aineksien kanssa keltaisen harmaaksi velliksi. Koko pieni rannikkokaupunki, keskellä väsymätöntä lumiräntää, näytti yhtä surumieliseltä, kuin viluiset varikset, joita istui puissa päät sisään vedettyinä.
Kirkon edustalla oli kaksi umpinaista vaunua, hevoset seisoivat päät riipuksissa; märkä lumi suli niiden selässä, karvat takertuivat toisiinsa ja niistä valui vettä sivuille. Kuskit — kaikki tanakoita miehiä paksuissa kaapuissa ja saappaanvarret housujen päällä — astuivat edestakaisin, läimäyttelivät piiskoillaan ilmassa ja katselivat ohikulkevia, ikäänkuin he olisivat jollain tavalla olleet etevämpiä kaikkia muita kuolevaisia.
Kirkossa vihittiin. Tuulesta ja lumirännästä huolimatta oli kokoontunut joukko palvelustyttöjä ja köyhälistön lapsia, jotka odottivat, että morsiuspari tulisi ulos. Suurimpia huvia pikkukaupungeissa on nimittäin saada nähdä valkeitten naisolentojen liitelevän kirkonovelta vaunuihin.
Kuului narisevan urun säveleitä. Juhlallisuus oli päättynyt. Kirkonovi avattiin. Ensin tuli muutamia hyvin peitettyjä naisia, jotka nopeasti pujahtivat vaunuihin, sitten muutamia vanhempia ja nuorempia herroja sateenvarjot syvältä alaspainettuina. Katsojat täydelleen pettyivät; kaikki meni niin nopeasti heidän sivuitseen, etteivät he ehtineet nähdä vilaustakaan valkeasta puvusta. Ja he olivat olleet niin uteliaita! Miltä Holtin Katriina näytti morsiamena, ja mikä ihminen se oikeastaan oli se vieras, joka oli ilmestynyt niin äkkiä ja niin odottamatta oli hankkinut kaupungille juoruamisen ainetta moneksi, moneksi kuukaudeksi?