Holt, joka ei ollut nähnyt häntä useampaan vuoteen, ei tuntenut häntä heti. Hän olikin muuttunut. Hän oli ikäänkuin käynyt pienemmäksi ja rinta oli kovasti painunut sisään. Hänen tukkansa oli vähän harmaata ja hyvin ohutta; silmäinkulmissa oli hienoja poimuja. Hän hengitti vaivaloisesti, portaita ylös käytyään; hänelle oli tullut heikko, heleä puna poskille astumisesta.
»Kai te ette minua tunne?» hän sanoi sänkyä lähestyen.
Holt varjosti käsillään silmiään.
»Niin — niin — nythän minä näen — sehän on Kornelia Vik!»
»Niin on.»
Holt alkoi vanutella peitettä käsissään; hänen katseessaan oli jotain levotonta ja epäluuloista.
»Kuka lähettää teidät vanhan Holtin luo?»
»Minä tulen itsestäni.»
Holt katsoi häneen vähän lempeämmin, mutta kärsimättömästi.
»Ah — vain niin. Hm — niin — minä — ei siitä lähde mitään, neiti Kornelia. Saattaahan se olla hyvässä tarkoituksessa — mutta ei siitä ole hyötyä mitään. Antakaa minun kuolla rauhassa.»