»Rukoilla —!
»Rukoillako? Kuinka minä voin rukoilla, kuin minä en usko — —!»
Fonn jättää kysymyksen vastaamatta ja etsii kaikkein vaikuttavimpia sanoja, mitä hän tuntee. Holt ei enää kuuntele häntä. Hänen korvissaan kuuluvat Knutin sanat: »Niin kauvan kuin me olemme terveitä, olemme me rohkeita. Mutta kuolinhetkellä urhoollisimmatkin kutsuvat pappia. He eivät voi uskoa, mutta heillä on etuluulo, että se ehkä sittenkin auttaisi — —»
Eikö niin ollut hänen laitansa? Siinähän oli käsittämätön ristiriitaisuus, kuin tahtoi mairitella itselleen apua voimalta, jota ei ole olemassa!
»Ei, ei, ei!» hän keskeytti kiivaasti. »Minä en tahdo! Minä en saata!»
Uuden kohtauksen valtaamana hän huusi raivoisasti: »Menkää, menkää!
Älkää kiusatko minua valehtelemaan!»
Fonn meni. Kuin tuska vähän asettui, Holt huusi:
»Lue taas, Katriina, lue! Ja sano Knutille, kuin hän tulee: Hän kuoli rehellisenä miehenä.»
Mutta Katriina ei enää voinut, hän purskahti niin kiihkeään itkuun, että Holtille tuli häntä sääli. »Niin no, Katriina, olkoon sitten. Tiedänhän minä, että sinä tarkoitat parastasi. Mutta älä kiusaa minua enää papilla.»
Muutamana päivänä jonkun ajan perästä kolkutettiin ovea. Holt katsoi vihaisesti Katriinaan. »Oletko sinä taas käynyt papin luona?»
Katriina pudisti päätään ja avasi oven. Kornelia Vik astui sisään.