Katriina oli hiljaisuudessa lähettänyt noutamaan Fonnia; hän piti vanhuksesta ja oli huolissaan hänen sielustaan. Pappia ei päästetty sisään, mutta hän tuli kuitenkin joka ikinen päivä ja käveli hiljalleen kadulla. Holtin aika kyllä oli tuleva, hän sanoi Katriinalle, ja silloin hän tehköön hänelle merkin.
Holtilla oli sillä välin kauheita kohtauksia, jotka tekivät hänet melkein mielettömäksi tuskasta. Silloin nousi hän, joka muuten töintuskin jaksoi kohottaa päätä tilaltaan, ylös sängyssä ja repi kaikkia, mitä sai käsiinsä. Semmoinen kohtaus on tulossa, hän tuntee tuskan kiihtyvän, mutta puree hampaat yhteen. Katriina istuu sängyn vieressä ja lukee, lukee Milliä itku kurkussa. Hän näkee, että Holt alkaa vavista, ja tahtoo heretä lukemasta; mutta hän huutaa vimmastuneena: »Lue!» Katriina jatkaa, mutta kuin tuskat karttuvat ja hän kuulee hänen hampaittensa kalisevan, heittäytyy hän maahan sängyn viereen ja rukoilee: »Salli minun hakea pappi! Laupias Jumala, älä pane vastaan, vaan anna hänen tulla sisään.»
»Vain onko hän siellä ulkona? Sainpaan minä taas sinut kiinni!»
»On — hän on täällä — koeta vaan —!»
Tuskat kiihtyvät, Holt tietää kuinka sietämättömiä ne ovat. Hänessä kuiskaa ääni: ehkä se auttaisi! Nämä vaivat synnyttävät semmoisen kauhean sieluntuskan. Tuntiessaan salaisen vihollisen taas kauheasti kouristelevan ruumistaan, hän huutaa epätoivoissaan: »Mene sitten, mene!» Katriina avaa oven ja Fonn astuu sisään. Holt mielestään näkee kaksi korpinsilmää, jotka sanovat: »Kohta olet sinä raato, silloin on minun vuoroni.» Mutta Fonn puhuu niin lempeästi, niin todellisen liikutettuna syntisten ystävästä ja uskon lohdutuksesta.
»Mitä te vaaditte?» Holt kysyi ähkyen. —
»Usko —»
»Minä en voi!»
»Te ette tahdo.»
»Tahdon, tahdon! Mitä minun pitää tekemän?»