»Olen — —»
Syntyi äänettömyys. Vanha taistelija joutui hämilleen nuoren tytön edessä. Hän tunsi hänet hyvin entisiltä ajoilta. Hän oli kerran katsellut häntä kateellisin silmin — hän oli kadehtinut Vikiltä hänen tytärtään. Korneliassahan juuri oli sitä, mitä Holt kaipasi, jota hän ei saattanut sanoin lausua, joka on omituinen hienolle kodille. Kornelian nähdessään hänessä heräsi joukko vanhoja ajatuksia ja tunteita. Hän ajatteli taas Knutin äitiä. Hänessä oli ollut jonkun verran sitä. Hän ajatteli, ettei hän silloin ollut käsittänyt, minkä arvoinen se oli: Hän ajatteli, että sehän todellakin oli ollut hänen ylin toivonsa, että Knut naisi semmoisen naisen kuin Kornelia oli. Hän oli sen vuoksi iloinnut heidän yhtymisestään. Ja kuitenkin oli samalla tuska vihlonut hänen rintaansa. Hän oli ajatellut: sinun poikasi onni surmaa oman onnesi. Sinä kadotat hänet — hän tulee yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi sinusta hänen kauttaan. Hän oli taistellut tätä polttavaa, kalvavaa mustasukkaisuutta vastaan ja hän oli luvannut itsekseen, ettei Knut koskaan saisi aavistaa näitä hänen tunteitaan. Mutta kuitenkin: hän kantoi sydämmessään syvää, voittamatonta kaunaa tätä kodikasta sivistystä vastaan, jota hänellä itsellään ei ollut, ja hän oli aina tuntenut itsensä araksi, masentuneeksi, tuskastuttavan nöyryytetyksi Kornelian läsnäollessa. Tämä arkuuden tunne valtasi hänet taas, mutta siinä ei ollut enää mitään katkeruutta. Hän oli hänelle niin kiitollinen, mutta pelkäsi samalla. Hän, joka julkisessa esiintymisessään moninaisissa taisteluissa kaupungin mahtavimpien kanssa ei koskaan ollut tuntenut pelkoa, hän tunsi itsensä nyt niin vähäpätöiseksi ja oli niin levoton pienen, vaatimattoman tytön tähden. Korneliaakin oli tämä käynti ujostuttanut, mutta hän rohkaistui, kuin huomasi, että Holtin laita oli sama. Hän alkoi itse puhua Kuutista, etenkin siitä, kuinka ylpeä hän todellakin oli ollut isästään, tämän kunnollisuudesta ja avonaisesta mielestä. Holt virui ja kuunteli ja imi joka sanan, hänen silmänsä kiilsivät kosteasta loistosta — ei mikään maailman suurimpien miesten kiitossana olisi niin ilahuttanut häntä, kuin hän kuuli, että Knut kerran oli sanonut: Hänellä on kymmenen kertaa niin paljon tietoja ja kymmenen kertaa niin paljon rohkeutta kuin hänen vastustajillaan. Holt puri huultaan, ettei purskahtaisi itkuun. Kuin Kornelia lopetti, oli kaikki hänen ujoutensa poissa. »Hän on aina ollut hyvä poika», hän sanoi. »Herranen aika, jos te olisitte nähneet häntä pienenä poikana, neiti Kornelia! Minä hoidin itse häntä yöllä. Minä vieläkin voin nähdä hänet sinisessä yöpuvussaan. — — Hän nousi ylös kätkyessään ja sitten minä tunsin pienen pehmosen suun tavottelevan minun kasvojani — hän tahtoi juoda! Jollen minä silloin ollut kyllin nopea — — miten hänen pikku suunsa silloin kävi kauhean loukkaantuneen näköiseksi! Ja kuinka hän osasi nauraa! Niin, hänen nauruaan, hänen heleätä nauruaan — ei kukaan, ei kukaan, minä vakuutan, voinut sitä vastustaa. Jos minä olisin ollut kuoleman kielissä ja kuullut hänen naurunsa, niin minä samassa olisin tullut terveeksi. — — Ja sitten kuin hän kasvoi, miten miettiväiset hänen silmänsä olivat! Semmoisilla silmillä on suuri valta! Kuka raaskisi ajatella rumaa ajatusta, kuin semmoiset silmät viattomasti katselevat. — — Ne olivat minun elämäni paraimmat, onnellisimmat päivät. Me kaksi olimme koko maailma, pieni, päivänpaisteinen maailma. — — — Voi, sitten on kaikki käynyt niin toisin. Olenhan minä tavallani koettanut tehdä niin, että hän saavuttaisi, mitä minä olen kaivannut tai laiminlyönyt — — mutta — — Hän olisi voinut saada sen teidän kauttanne, neiti Kornelia — — — Mennyttä — —!»
Hän katsoi eteensä kalvava suru silmissä.
»Neiti Kornelia», hän alkoi taas, »se minua vaivaa, minä en saa siltä rauhaa, että minä ehkä kuitenkin olen syypää hänen onnettomuuteensa. — — Minä ajattelen sitä onnetonta yhtymistä. — — Katsokaas, minä kysyn itseltäni — — olisiko käynyt toisin, jos sinä itse toisessakin seikassa olisit ollut sellainen, kuin sinun olisi pitänyt, jos sinä — — olisit ollut hänelle parempi esimerkki koko elämässäsi.» — —
Nämä sanat sanottuaan hän vaipui kokoon. Oli kuin kaikki lihakset olisivat kadottaneet viimeisenkin jäntevyytensä. Rinta kävi ontommaksi, posket vaipuivat hervottomina kuopille, huulet valuivat hampailta, silmäluomet ummistuivat — hän näytti ruumiilta.
Kornelia istui vielä vähän aikaa hänen luonaan ja puheli viisaasti ja lempeästi hänen kanssaan. Holt virui hiljaa ja kuunteli; Kornelian sanat olivat kuin lääkitsevää öljyä hänen sielulleen. Mutta keskellä tätä helpoitusta leimahteli aina ajatus: »Kuinka paljon onkin minun poikani kadottanut tässä naisessa! Oletko sinä ehkä syypää siihen?»
Kuin Kornelia nousi ylös pois mennäkseen, Holt sanoi: »Uskallanko — uskallanko minä toivoa saavani nähdä teitä vielä kerran?»
»Minä tulen — niin kauvan kuin jaksan.»
»Vai niin — nythän minä näen — ette tekään ole terve.»
»En.»