Viereisessä huoneessa tapasi Kornelia Katriinan. »Jumala teitä siunatkoon, kuin käytte häntä katsomassa», sanoi tämä. »Hänellä on niin vaikea olla, ja mitä minusta on hänelle.»
Kornelia istui; hän tunsi tarvitsevansa olla ystävällinen tätä naista kohtaan, jota hän kerran oli tuominnut niin ankarasti.
»Minä tiedän, ettei hänellä saata olla parempaa hoitajaa kuin te; Knut on kertonut minulle niin paljon, kuinka hyvä ja uskollinen te olette olleet hänen vanhaa isäänsä vastaan.»
Katriina alkoi heti itkeä. Hän ikävöi semmoista, jonka kanssa hän saattaisi puhua avonaisesti, ja sitten hän alkoi kertoa Kornelialle elämänsä tarinaa, rehellisen, uskollisen ihmisen tarinaa. Siinäkin olivat muutamat Knutin sanat loistokohtana. Se oli silloin, kuin hän ensi kerran oli sanonut »sinä» hänelle. »Sinä yönä minä en maannut ilosta», hän sanoi.
Kornelia kävi siitä lähtien joka päivä Holtissa. Mutta joka kerralta hänen oli vaikeampi astua portaita ylös, ja muuanna päivänä hän ei enää tullut. Holt tuli levottomaksi ja käski Katriinan menemään Vikiin. Kornelia oli vuoteen omana. Siitä pitäen odotti Holt turhaan — Kornelia ei enää jättänyt vuodetta.
Oli arkipäivä lehdenpuhkeamisaikaan. Aurinko oli mailleen menemäisillään, punertava läntinen taivas kultasi heikosti ruskeita kanervakukkuloita kaupungin ympärillä. Se oli harmaana ja kylmänä niitten välillä. Vain muutamissa korkeimmilla paikoilla olevissa taloissa paloivat ikkunat, paloivat hurjasti ikäänkuin jonakin hehkuvan rakkauden ja epätoivon merkkinä laskeutuvalle auringolle.
Kaupungissa soivat kirkonkellot. Keskellä kiireistä työpäivää, kuin kaikki ovat päivätyössään kiinni, kaikuu äkkiä tämä raskasmielinen sävel ja julistaa, että kuolo taas on vieraillut jossain kodissa. Me olemme niin tottuneet näihin surusäveliin, ettemme me lopulta kuule niitä ollenkaan. Mutta jos sattuu, että me taas kerran rupeamme niitä kuuntelemaan, niin me emme voi käsittää, että kukaan saattaa hymyillä kerran kuultuaan ne ja sen sanomattoman surun, josta ne kertovat.
Mihin on peto tällä kertaa iskenyt? Katajat, joita on kadulle levitelty näyttävät meille tietä. Ne vievät kirkolta Vikin taloon. Siellä seisovat ruumisvaunut, valjaissa kaksi mustiin viittoihin verhottua hevosta. Silmät ammottavat ilkeästi kahdesta onkalosta kamalissa puvuissa. Tilattu ruumisvaunukuski seisoo korkeaan mustaan hattuun puettuna kummallakin puolella vaunua.
Surutalossa lauletaan virttä. Sitten kannetaan ruumisarkku ulos; sitä kantaa kuusi miestä, jotka ovat paljain päin, ja he nostavat sen vaunuille. Saatto lähtee liikkeelle, kaksi pappia astuu lähinnä vaunuja. Lapsia ja muita uteliaita seuraa etempää.
Matkustavainen kulkee kirkkomaan ohi, juuri kuin saatto kääntyi sinne menemään. Hän pysähtyy, säpsähtää ja seuraa sitten muassa.