Saattojoukossa oli myös Pietari Ström. Hän oli käynyt täyteläisemmäksi, mutta kasvot olivat yhtä avonaiset ja silmät yhtä kirkkaat, vaikka ne nyt olivat kyyneliä täynnä. Kuin hauta oli peitetty, tunsi hän käden hartioillaan: Hänen takanaan seisoi Knut Holt.
Kirkkomaa oli tyhjä; vain he kaksi seisoivat haudan ääressä. Vieno tuuli puhalsi; maa alkoi tuoksua keväältä.
Ystävykset eivät vielä olleet vaihtaneet saunaakaan.
»Tuletko sinä viimeinkin», Pietari sanoi.
»Saattamaan häntä hautaan.»
»Etkö sinä sitä tiennyt?»
»En.»
He lähtivät hitaasti kirkkomaalta. Portilla he erosivat. Knut poikkesi tutulle polulle, joka vei kaupungin takaiselle mäelle. Hän tahtoi olla vähän aikaa yksin. Hän ei ollut astunut monta askelta, ennenkuin hän huomasi papinpukuun puetun miehen, joka näytti odottavan jotain. Knut tunsi Ponnin. Hän oli käynyt laihaksi kuin luuranko; hänen katseessaan oli jotain, jota Knut ei ollut ennen siinä huomannut: näytti siltä kuin hän merkitsisi sen, jota hän katsoi, tuomitsisi sen kuolemaan ja kadotukseen.
Knut tahtoi mennä ohi; mutta Fonn astui hänen eteensä.
»Sananen, Knut Holt.»