Knut pysähtyi. »Mitä te tahdotte minusta?»
»Hänen hautansa nimessä, jonka mielen sinä villitsit, jonka rauhan sinä rikoit, huudan minä sinulle: Sinulla on ihmissielu omallatunnollasi.»
»Te olitte hänen luonaan hänen kuolinhetkellään?» Knut kysyi.
»En, hän kuoli sanatta ja sakramentitta. Hän ei puhunut mitään ja oli umpimielinen likeisimmilleenkin. Ei kukaan tiedä, miten hän kuoli.»
»Mutta minä tiedän. Hän kuoli, niinkuin hän oli elänyt, järkähtämättömässä uskossa hyvään, vanhurskaaseen Jumalaan.»
Fonn pudisti päätään.
»Hän kuoli sanatta ja sakramentitta. Ja hän oli kumminkin kerran Jumalan lapsi. Minä olin varmempi hänen suhteensa kuin itseni. Mutta kuin minun tänään täytyy sanoa itselleni, hän ei kuollut kristityn kuolemaa, niin olet sinä, Knut Holt, siihen syypää. Ajattele sitä, nöyrry, kieltäydy ja usko.»
Knut katsoi surullisesti häneen.
»Nöyrtyäkö? Kieltäytyäkö? Jos minä sen kautta saisin hänen uskonsa, pappi, minä nöyrtyisin syvemmälle, kuin mikään ihminen on nöyrtynyt. Kieltäytyäkö? Mistä minä enää voisin kieltäytyä, jota minä en ilolla antaisi pois saavuttaakseni hänen rakkaudesta rikkaan toivonsa? Mitä te vaaditte? Minä tallaan itseni jalkoihini, sammutan jokaisen maallisen halun itsessäni, kuoletan itseni pala palalta, jos minä sen kautta saavutan hänen varmuutensa. Ainoastaan, yhtä minä en voi, en tahdo: valehdella itselleni tai muille.»
Knut meni edelleen; hän kuuli Fonnin sanovan jälkeensä: »Sama paatunut.»