* * * * *
Oli Juhannus. Hamre piti pieniä pitoja Björnholtille, joka vieraili kaupungissa.
Entinen sanomalehden toimittaja oli vetäytynyt pois julkisesta elämästä. Nuorempia voimia oli tullut hänen sijaansa. Silloin tällöin antoi hän kuitenkin kuulla ääntään, nimittäin kuin nämä hänen seuraajansa olivat hänestä liian löyhiä. Hän käytti silloin koko purevaa kaunopuheliaisuuttaan ja varoitti, niinkuin hän sanoi, »sovinnon niljakasta ohjelmasta». Mutta se tapahtui yhä harvemmin. Tavallisesti hän tyytyi väittelemään yhteiskunnallisista kysymyksistä vanhojen sotatoverien kanssa, jotka harmaantuivat ja lahoivat vähäpätöisissä paikoissa hänen koulussaan. Nämä likeiset tuttavat kerroskelivat myöskin vielä pappijuttuja, mutta ei koskaan suuremmissa seuroissa. Vuosia myöten ja luuvalon lisääntyessä hän oli nimittäin tullut hyvin oikeauskoiseksi.
Björnholt nuortui nähdessään taas rannikkokaupungin, ja istui nyt ja kyseli isännältään itsekustakin erittäin.
»Ja vanha yllyttelijä, laivanisäntä Holt on vihdoinkin kuollut.»
»Niin on», vastasi Hamre, joka vielä oli yhtä suora ja yhtä hohtava, mutta aivan valkonen. »Hän kuoli viime keväänä.»
»Ja poika?»
»On tullut kotiin.»
»Indianilaisen vaimonsako kanssa?»
»Ei, hän on kuollut. Minulle on kerrottu, että hän olisi pudonnut hevosen selästä hurjalla ratsastusretkellä.»