Siellä täällä lähtee pääkadusta hämäriä solia, joihin aurinko ei koskaan paista. Siellä eletään aivan ujostelematta. Pestään ja pesuvesi kaadetaan maahan, josta se vuolaana purona juoksee kadulle. Vaatteita ripustetaan kuivamaan ja sänkyvaatteita tomuutetaan. Haljenneita kattotiiliä ja vanhaa raudan romua, lasisiruja ja rikkonaisia huonekaluja ja astioita on kaikkialla näitten rotkojen pohjalla. Niissä käyskentelee koiria, kanoja ja hanhia ja ne nuuskivat ja nokkivat ja kaappivat ja ovat erinomaisen tyytyväisiä. Solien perällä on pimeitä inhottavia kapakoita, joista kalastajia, kotimaisia ja vieraita merimiehiä hoipertelee ulos ja sisään.
Tyynessä notkossa kaupungin yläosassa on puiston tapainen, jossa palvelustytöt ajeluttavat pikkulapsia ja latinakoulun opettajat välitunneilla kuljeskelevat edes takasin päivän kuulumia keskustellen.
Oli aikainen kevätpäivä; suuri höyry lähestyi rannikkokaupunkia. Ilma oli tyyni; monista puutarhoista levisi raitista maan ja lehden silmukkain tuoksua. Ovet olivat kaikkialla auki. Puutarhoissa tehtiin työtä, haravoitiin pois keltasenruskeita, kerroksiin pusertuneita lehtiä, edellisen vuoden kuivunutta kesäpukua, lapioitiin ja kaivettiin, istutettiin ja kasteltiin. Alhaalla satamassa lähellä tullihuonetta oli kauppias Vikin talo suurten puitten keskellä viheriän aitauksen ympäröimänä. Puutarhan edusta oli suurilla kivillä peitetty rantaan saakka. Aivan rannalle oli pystytetty lipputanko.
Puutarhassa haravoi nuori neito. Hänellä oli hienot kalpeat vähän surumieliset kasvot. Hän oli hentorakenteinen, käsivarret olivat laihoja ja olkapäät teräviä ja hän liikkui hiukan kumarassa. Kuin höyry lähestyi, heitti hän haravan kädestään ja meni puiston portille. Siihen hän jäi seisomaan ja katseli satamaan, hengitti syvään leutoa ilmaa ja tunsi mielihyvällä sen vienoa hyväilyä kasvoissaan. Hienon hieno puna levisi hänen poskilleen; hetkisen ajan välähti hänen silmissään uteliaisuutta ja toivoa; verettömillä huulilla kuvastui tyytyväisyyttä.
Käytävästä kuului askelia. Talon omistaja tuli portaille ja ojensi laivalle päin puoltatoista kyynärää pitkän kiikarin. Hän oli lyhyenläntä mies, pää oli suuri, kulmakarvat tuuheat ja paksut, tukka jäykkää, lyhyeksi leikattua, jotta saattoi nähdä paksun, lihaisen niskan. Hän oli vääräsäärinen ja ahtaat housut liittyivät tiukasti reisien ja pohkeitten jykeviin lihaksiin. Kädet olivat lyheitä, paksuja ja kovia. Syvälle painuneet suupielet tekivät kasvot julmistuneen näköisiksi.
Läheiseltä laiturilta, johon väkeä alkoi kokoontua, tuli kolme miestä Vikin puutarhaan. Ensimmäinen tulijoista oli kookas mies, posket sileäksi ajetut, harmaa tukka huolellisesti leikattu, hiukkasen kalju, kaulus jäykkä ja kiiltävä ikäänkun suorastaan silitysraudan alta tullut. Se oli laivanomistaja, kalakauppias, tehtaanomistaja, pankinpäällikkö y.m.m. Klaus Hamre, kaupungin vanhin ja rikkain »talo».
Sitä, joka seurasi hyvin puettua ja siistiä rahamiestä, olisi saattanut pitää rihkamakauppiaana, joka haki matkustavaisia heistä hyötyäkseen. Musta nuttu oli kiiltäväksi kulunut, samoin musta kaulahuivi, joka oli moneen kertaan kääritty kaulan ympäri. Hän tallusteli kengissä, jotka olivat liian suuret. Tuhkanharmaa, tuuhea parta ympäröi paksua neekerisuuta; hänellä oli melkein valkeat silmät ja pienet kuihtuneet likaiset kädet. Puutarhaan astuessaan oli hän kompastua omiin jalkoihinsa ja tuli siten tallanneeksi muutamia äsken istutettuja kukkia, josta hän kuitenkaan ei ollut milläänkään. Tämä suurkauppiaan vähäpätöisen näköinen seuralainen ei kuitenkaan ollut sen vähäpätöisempi mies kuin kaupungin latinakoulun yliopettaja ja paikkakunnan virallisen lehden toimittaja, Kristoffer Björnholt.
Björnholt oli sekä teologian ja filologian kandidaatti. Hän oli hyvin oppinut mies. Kaikki, mikä tunki näihin omituisiin aivoihin, tarttui kiinni ja jäi sinne ikuisiksi ajoiksi. Hänelle ennustettiin suurta tulevaisuutta. Mies, jolla oli hänen ihmeellinen muistinsa ja harvinainen järjestämiskykynsä ei saattanut välttää korkeimpia arvonasteita.
Niinkuin sanottu oli hän kaupungin virallisen lehden toimittaja. Siinä toimessaan oli hän tunnettu erinomaisesta aististaan, jolla hän jo kaukaa vainusi kaikki yhteiskuntaa uhkaavat vaarat, ja siitä ankarasta kurista, jossa hän piti puoluettaan. Ei missään lehdessä sitä paitse ollut niin paljon »ankkoja» ja niin monta, useinkin hieman kaksimielistä vanhaa pappistarinaa. Hänen lehtensä olikin yli maan kuulu ja miestä itseään pelättiin pikku rannikkokaupungissa kuin kuolemaa. Hän, kuten sanottiin, »pisti nokkansa jokaiseen pataan» koko kylässä, ja käytti tietojaan hyväkseen taistellessaan niinkuin hän sanoi »yhteiskunnan pyhimpien etujen puolesta». Rehtori pelkäsi häntä yhtä hyvin kuin »tukkukauppias»: Hamre. Edellinen pelkäsi niitä salaisia tietoja, joita Björnholtin arveltiin lähettävän mahtaville ystäville pääkaupunkiin; jälkimmäinen pelkäsi hänen lehteään. Mutta ei häntä yksin puollettu pelosta vaan myöskin sen vuoksi, että myönnettiin hänen todellakin oivallisesti suojelevan mainituita pyhiä etuja vastustuspuoluetta vastaan, joka oli pikku kylänkin niskoilla.
Viimeinen sisääntulijoista oli mies, jolla kaikki oli pyöreätä. Pää hänellä oli pyöreä kuin pallo ja kalju, vatsa pyöreä, kädet pyöreät ja korvat pyöreät ja niissä lyijyrenkaat. Se oli entinen laivuri, nykyinen koroistaan eläjä Kurt Stubb.