»Te odotatte kai sisarenpoikaa?» Vik sanoi tukkukauppiaalle. Hänellä oli syvä, kumea ääni. Hamre nyykäytti päätään ja istuutui viheriälle penkille, joka oli portailla.
»Ja tiedättekö ketä muita me saamme odottaa?» yliopettaja kysyi poraten keppiään syvälle äsken valmistettuun kukkapenkkiin.
Vik katsoi kysyväisesti häneen.
»Knut Holtia.»
»Vai niin —»
»Niin minä näin laivanisännän Holtin satamassa», sanoi entinen laivankapteeni.
»Niinpä niin! Saamme taas valmistautua mellakkoihin», Björnholt jatkoi. »Muistatteko häntä Vik? Työ väenkokouksessa? Ja asianajaja Höjsenin lehdessä? Yllyttäjä, tulikekäle, rahvaan villitsijä parasta lajia. Mutta sillä kertaa me teimme hänet mahdottomaksi. Minäpä melkein luulen, että minä voin sanoa hänet sillä kertaa kunnolleen nutistaneeni. Minä sain hänet äänestetyksi ulos työväenyhdistyksestä, klubista, ateneumista — niin, minä voin sanoa: äänestetyksi ulos hyvistä piireistä tässä kaupungissa ja merkityksi kerrassaan koko maan sivistyneen yleisön silmissä, Hän luupottikin tiehensä — hän oli, niinkuin sanoin, käynyt mahdottomaksi.»
»Niin, hän oli koko huimapää», kapteeni sanoi.
»Halpamainen mies», puuttui Hamre puheisiin ja nyrpisteli nenäänsä.
»Röyhkeä», Björnholt sanoi ratkaisevasti. »Muistatko, Hamre, vielä sitä kertaa, kuin hän piti kuuluisan puheensa vapauden sankareista, noista kotkista, jotka yläilmoista syöksyvät alas uinaileviin yhteiskuntiin, iskevät kyntensä niitten kylläisiin, kunniamerkeillä koristettuihin tyranneihin ja synnyttävät vähän terveellistä suuttumista ja kauhistusta.»