»Perhanan hyvä muisti teillä on», Stubb huudahti oikein ihmetellen.
»Mutta leikkiä kai se kuitenkin oli?»
»Leikkiä? Leikkiäkö, ukko rukka? Hittoakin. Mutta kuulkaas jatkoa.
Huomaa se sinä Hamre; sillä sinua hän tarkoitti näillä kylläisillä
— — Noo, siinä hän oli muuten oikeassa; sinä näytät siltä kuin sinä
aina olisit niin kylläinen, ylen kylläinen — ha, ha, ha!» —
Kurt nauroi täyttä kulkkua. Vik ei myhähtänytkään. Hamre vähän naurahti, mutta näytti samalla siltä kuin hän olisi maistanut jotain katkeraa.
Björnholt jatkoi, jäljitellen keskustelun alaisen käytöstapaa ja liikkeitä: »minä tiedän, että tätä miestä peljätään ja vihataan. Kuin hän taistelee kummittelevia ennakkoluuloja ja tapoja vastaan, joita vallassa olijat ylläpitävät ainoastaan valtansa tueksi, silloin me kaikki suljemme häneltä talomme ja sydämmemme, vieläpä me päästämme yhteiskunnan poliisit, nämä koristuksiin ja uniformuihin puetut vetelykset hänen kimppuunsa, ajamme hänet maanpakoon tai annamme hänen nääntyä jossain niistä monista vankiloista, joita yhteiskunnat ylläpitävät niitä varten, jotka ilmaisevat hallitsevien halpuuden. Mutta minä rakastan semmoista oivallista, kapinoivaa luonnetta, semmoista kaikkea tyranniutta hehkuvasti vihaavaa, uhkarohkeaa henkeä, jota ei mikään yhteiskunnallinen poliisi saata peljästyttää — minä rakastan tätä ylpeätä ja rohkeata miestä, jolla on tulevaisuuden kuva silmässään ja minä tahdon ajaa hänen asiataan!»
»Perhanan muisti —», Kurt Stubb taas alkoi, mutta joutui niin oman ihastuksensa valtaan, ettei päässyt pitemmälle.
Kornelia oli lähestynyt portaita ja kuunteli hämmästynein silmin Björnholtin puhetta. Hän ei oikeastaan ymmärtänyt, mitä nämä oudot sanat merkitsivät; mutta hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi katsonut sepän ahjoon ja hengittänyt tulikuumaa ilmaa. Hän tunsi omituista pelkoa, jotain outoa, kiihkeätä, hänestä tuntui, että oli lähellä jotain, joka uhkasi kukistaa jokapäiväisen elämän rauhan. Mutta ei hän ainoastaan pelännyt, hän oli myös utelias. Hän oli muutamia vuosia sitten usein kuullut isän ja Björnholtin puhuvan kauheasta Knut Holtista, ja hän muisti, mihin kiihkoon tämä oli saattanut kaupungin, viimeksi kotona käydessään. Ainoa tavallisuudesta poikkeava, joka koskaan oli hänen lähelleen tullut, liittyi tähän mieheen; hänen muotonsa kuvautui sen vuoksi kummallisen salaperäisenä ja uhkaavana hänen katseensa eteen.
»Mutta muistatteko, mitä minä vastasin tähän suurisuiseen yllyttäjälyriikkaan?» Björnholt kysyi.
»Tuolla tulee pastori Fonn», Hamre keskeytti nähtävästi kevennetyllä mielellä. Hän ei yhtä suuresti ihaillut Björnholtin muistia kuin Stubb.
Björnholt kääntyi. »Ja hänen lähin alipäällikkönsä», hän lisäsi. Hän lähestyi sitten Stubbia ja alkoi vähän hiljempaan: »Kuulkaas, tiedättekö, mitä kerrotaan Fonnista ja hänen uudesta kilpailijastaan pastori —»
Stubb rykäsi kovasti, veti sitten Björnholtin syrjään ja kuiskasi:
»Hiljaa — ettekö te muista — Vikhän on —»