Toinen vihelsi. »Samaa sorttia! Saakeli, sehän on totta.»
Molemmat uudet vieraat tulivat puutarhaan. Pappi oli nuorenpuoleinen mies, joka näytti pitkältä varrelta, jonka päässä on suhteettoman raskas kukka. Pitkät jalat olivat paljasta luuta ja nahkaa; kapeat kädet olivat aina kylmiä ja kosteita. Tukka oli sileästi korvan taa kammattu. Kasvojen väri oli harmahtavaa, iho sileätä kuin öljyllä kiiloitettu. Poskia varjosti hieno, harva parta. Mutta kivuloisissa, verettömissä kasvoissa oli kaksi kaunista, syvää, epäluuloista silmää, jotka eivät koskaan katsoneet siihen, jonka kanssa hän puhui. Hän näytti siltä kuin hän aina olisi »urkkinut ihmisten häjyjä ajatuksia», niinkuin Stubb kerran oli hänestä sanonut.
Papin »lähin alipäällikkö», kaikkien lähetysseurojen esimies, kirkkoväärti, entinen maallikkosaarnaaja, nikkarimestari Vildhagen oli lihava mies, jalat raskaat, leveät, vähän sisäänpäin kääntyneet, ja kasvot pulleat, keltaisenkalpeat, tuuhean, tukanvärisen parran ympäröimät. Imelä hymyily ja naisekas heikko ääni olivat suurelle ruumiille vastakkaisia.
»Me puhuimme Knut Holtista», Björnholt sanoi, kuin oli tervehditty.
»Muistattehan häntä Fonn?»
»Muistan — innokas kansan puhuja», pappi sanoi sävyisästi, mutta äänenpainolla, joka aivan siivosti työnsi keskustelun alaisen kunnioitettavan seurapiirin ulkopuolelle.
»Muutoin —», puuttui laivankapteeni puheeseen, »oli Knut Holtissa hyvääkin. Hänellä oli rohkeutta. Kuin minä kuljetin hänen isänsä laivaa, teki hän minun kanssani matkan Mustallemerelle. Silloin hyppäsi hän mereen pelastamaan merimiestä, joka ei osannut uida ja oli pudonnut. Aalto oli korkea ja piru vieköön jos minä olisin itse uskaltanut sen tehdä. Mutta hän pelasti miehen.»
Laiva oli laskenut ankkurinsa. Veneet ympäröivät sitä ja alkoivat tulla maihin saaliineen. Vikin puutarhaan kokoontuneet lähtivät satamaan. Juuri heidän tullessa laski harmaaksi maalattu vene laituriin, ja englantilaiseen matkapukuun puettu nuori mies juoksi portaita ylös. Se oli Hamren sisarenpoika ja perillinen, konsuli Robert Gil. Hänellä oli omituisen pitkät kasvot, hiukan riippuva alahuuli ja suuret, petomaiset hampaat. Hän oli kaupungin ensimmäinen sporttimies. Joka kesä matkusteli hän vuonoissa puettuna nahkahousuihin ja rauvoitettuihin kenkiin — ja koko joukko kalakärpäsiä Stanleyhatussa, sekä puoli tusinaa koiria matkassa. Nimensä hän lausui »Djil» ja karttoi kaikkia norjalaisia sanoja, joita hän ei voinut lausua kieli paksuna. Hän halveksi kaikkia muita kieliä paitse englannin eikä sen vuoksi puhunut oikeastaan mitään tunnettua kieltä, muuta kuin silloin kuin oli englantilaisia kaupungissa — jokapäiväisissä oloissa hän vaan mörähteli, sehän kuitenkin vähän muistutti sitä ainoata kieltä, jota hän kunnioitti.
»Rynt, rynt», hän sanoi antaessaan enolleen kättä ja nostaessaan muille hattua. Hamre ei hievahtanutkaan. Toisella silmällään hän katsoa sujautti pitkin täksi päiväksi lipuilla koristettuja meriaittojaan ja tehtaitaan, toisella hän halveksi kansajoukkoa.
Tukkukauppias kutsui ystävät juomaan lasin viiniä »päivän johdosta», niinkuin hän sanoi. Kutsumukseen suostuttiin ja lähdettiin astumaan pitkin maantietä, Kornelia jäi laiturille.
Ylhäällä maantiellä seisoi mies mustassa nutussa, joka höllästi verhosi hänen laihaa ruumistaan. Hän nojautui keppiään vasten ja katsoi jännitettynä laivaan. Kuin ystävät menivät hänen sivutseen, tervehtivät he hitaasti. Päällysnuttuun puettu mies kääntyi kokonaan heihin päin, nosti syvään hattua paljastaen terävän pään, jonka yli oli kammattu ohutta tukkaa toisesta korvasta toiseen, saamatta kuitenkaan kaljua päälakea peittoon. Tervehtiessään hän ojensi kaulaansa, pitkä, kapea nenä käyristyi, ohuet huulet aukenivat ja paljastivat rivin hohtavan valkeita hampaita. Se oli omituinen hymyily, siitä ikäänkuin tuikahti valoa ja se oli samalla kohtelias ja ivallinen. Hän näytti haukalta joka kohteliaasti tervehtii varmaa saalistaan.