Se oli laivanisäntä Arne Holt. Hän oli lähettänyt veneen laivaan, hän odotti näet poikaansa kotiin monivuotiselta ulkomaan matkalta.
Äkkiä riensi hän laiturin portaille — hän oli nähnyt veneen lähtevän laivasta matkustaja muassaan. Hän astui alas portaita ja jäi seisomaan viimeiselle. Kuin vene tuli niin lähelle, että hän saattoi tuntea poikansa, loistivat hänen terävät haukankasvonsa, hänen silmänsä kostuivat, ja hän nauroi pidätettyä suonenvedon tapaista naurua.
»Tervetulleeksi! Tervetulleeksi! Olitpaan sinä kuitenkin muassa», hän sanoi ja pudisti kiihkeästi poikansa kättä, kuin tämä — ijältään hiukan yli kolmenkymmenen — astui veneestä, »Minä en päässyt tulemaan laivaan —.»
Knut Holt ei ollut isänsä näköinen. Hän ei ollut vaalean eikä tumman värinen, keskikasvuinen, harteikas, mutta vähän litteärintainen. Parrattomissa kasvoissa oli aivan suora nenä ja kaksi harmaata hiukan himmeätä silmää. Hän näytti etusijassa vähän suuttuneelta, kuin hän sikariaan pureskellen tervehti isäänsä ikäänkuin olisi ollut vain vähän soutelemassa.
He astuivat ääneti laituria pitkin. Vikin talon kohdalla he kulkivat Kornelian sivu. Knut näki kaksi uteliasta silmää, jotka katselivat häntä ikäänkuin syvältä piilosta, kuin hän kasvot puoleksi heihin käännettyinä meni puutarhan portista. Knut antoi sikarin pudota ja pysähtyi. »Kuka se oli?» hän kysyi.
»Kornelia Vik.»
»Vai niin. Minä en olisi häntä enää tuntenut. Hänestähän on tullut — hän on muuttunut.»
Holt ei vastannut.
He menivät edelleen. »Sinä voit hyvin?» isä kysyi hiukan hämillään.
»Ky-yllä.»