»Minä olen pahoillani, isä, että minä en voi täyttää sinun toiveitasi.
Mutta minä en siihen voi mitään. Mennyt on mennyttä.»
Pietari pisti päätään ovesta. Hän selitti, ettei hän mitenkään saattanut tehdä työtä, kuin oli niin kaunis keväinen sää, ja hän tuli Knutilta kysymään, eivätkö he lähtisi tervehtimään yhteisiä ystäviä.
»Olkoon menneeksi», Knut vastasi ja sytytti sikarin. »Mutta älä vie minua heti semmoisten pariin, jotka haisevat pukinkarvalle. Sinun pitää muistaa, että minä tulen merimatkalta.»
»Mitä sinä tarkoitat?» Pietari kysyi. »Minä arvelin, että me menisimme
Aage Stormin luo; siellä sinä varmaankin tapaat monta tuttua.»
»Niinkuin tahdot. Minä olen valmis.»
He menivät. Holt jäi istumaan pitkäksi aikaa samaan asentoon. Hän puhui puoliääneen itsekseen: »Niin — mitäpä siihen voi? Supistaa —eroittaa — — ja sitten sallia heidän voittaa!»
Hän hypähti kiivaasti pystyyn ja löi nyrkin pöytään.
»Hitto vieköön! Olen minä ennenkin myrskyssä selvinnyt, ja minä tahdon uskaltaa vieläkin kerran!»
Pietari ja Knut kuljeskelivat yhdessä mutkikkaita katuja pitkin, latinakoulun ohi ja kaupungin portista ulos. He pysähtyivät yksinäisen, punaiseksi maalatun talon kohdalle. Siinä asui Aage Storm.
He astuivat pitkään kapeaan huoneeseen, jonka keskellä oli raskas tammipöytä. Molemmin puolin sitä oli penkkiä. Kova tupakanhaju leimahti tulijoita vastaan. Pöydän ympärillä istui kuusi herraa, jotka joivat kotona pantua olutta suurista haarikoista. Isäntä Aage Storm astui edestakaisin pitkillä, täsmällisillä, tekisipä mieli sanoa syvämielisillä askelilla ja puhui. Toinen käsi oli hänellä pistetty sarkatakin taskuun, toisessa oli tavattoman pitkä piippu, jossa oli hyvin vanha pesä. Tuon tuostakin hän pysähtyi ikkunan ääreen ja katsoi kauvan sinitaivaaseen. Silloin saattoi huomata hänen syvät, ajattelevat silmänsä, jotka suunnattoman parran ja tuuhean ruskean tukan jälkeen lähinnä vetivät huomiota puoleensa.