Kaikki katsoivat häneen hämmästyneinä ja vihastuneina. Eikö hän ollut samaa mieltä kuin Aage Storm? Eikö hän uskonut kansan poveen kätkettyä jumalaista valoa? Oliko se mahdollista?
Aage Storm pysähtyi kävelystään. Hänkin katsoi kysyväisesti Knutiin.
Etkö sinä olekaan meidän miehiämme, näytti hän sanovan.
Syntyi kohta vilkas väittely. Höjsen puhui »lujasta vakuutuksesta», Aage Storm kansan vaistosta, muut säestivät näitä kahta. Knut oli pisteliäs, Aage Storm syvä, muut, paitse Pietari, kovaäänisiä.
Lopulta, kuin kaikki huusivat kilvan, lähtivät Knut ja Pietari pois.
Aage Storm piti heitä taas kauvan kädestä. Hän katsoi lempeästi
Pietariin, oudosti Knutiin. —
Knut ja Pietari palasivat takaisin kaupunkiin. Pietari oli levoton ja hänen kasvonsa hehkuivat.
»Miksi sinä olit niin tyly Aage Stormia kohtaan?» hän kysyi.
»Minä en todellakaan tiedä — ehkä se oli siksi, että hänen kimppuunsa oli niin helppo käydä.»
»Hyi, Knut, se ei ole oikein.»
»Minä myönnän sen, ystävä kulta. Mutta ne ovatkin kauheita ihmisiä nuo sinun ystäväsi. Kaikki nuo puhetavat, minä luulin ne jo kauvan sitten olleiksi ja menneiksi.»
»Mutta etkö sinä enää usko —»