»Pyhään kansaan. En, yhtä vähän kuin pyhiä ruhtinaita.»
»Mutta isänmaa, isänmaa, etkö sinä enää rakasta isänmaatasi?» —
»En. Minä en siinä näe mitään, jota kannattaisi rakastaa. Voimakkaita ijankaikkisuuden ajatuksia ja suuria näkyjä! Herra siunatkoon! Rihkama-ajatuksia ja sillinäkyjä [sillinäyt ennustavat sillin tuloa], ystävä kulta, eikä mitään muuta.»
Pietarin pää painui alas. Itku oli hänellä kurkussa, Hän katseli järvelle ja sinertävien tunturien välitse vihreisiin laaksoihin, ja hän ajatteli kaikkia niitä rauhallisia kotia, jotka olivat niissä; ja hän lämpeni ja heltyi ja tunsi, että näitten kotien puolesta hän saattoi henkensä panna alttiiksi.
Kuin he olivat kukkuloilla sataman kohdalla, sanoi hän: »Muistatko sinä sitä iltaa, kuin sinä ensi kerran puhuit työväen yhdistyksessä, kuin kaikki lopulta nousivat seisomaan ja hurrasivat sinulle? Silloin me myöskin astuimme tätä tietä ja katselimme laivoja ja merta. Muistatko, mitä sinä silloin puhuit? Se oli meidän maastamme. Sen piti kerran vielä tulla siksi, minä se oli muinoin ollut.»
»Herranen aika, kyllähän minä niin lienen sanonut. Minähän silloin elin suloisimmassa tietämättömyydessä sekä siitä, mitä tämä armas maa oli ollut, ja mitä se oli. Naurettavinta on, että minä mielelläni olisin antanut vaikka tappaa itseni niitten puheparsien tähden.»
»Puheparsien? — Tiedäpäs, Knut, että minä silloin ensi kerran tunsin, että oli jotain suurta ja ihanaa, jonka puolesta kannatti elää.»
»Jumala sinua siunatkoon, Pietari, sinä olet sentään herttainen poika.»
»Mutta, Knut, miksi et sinä saattanut —»
»Jälleenkö ruveta runoilijaksi? En, minä en pyri niin korkealle. Jos minä vaan voisin tulla tasaiseksi toivovaksi työmieheksi! Mutta sitäkään — Jääköön se tällä kertaa. Istutaan. Ja kerro minulle jotain. Etkö sinä osaa jotain hauskaa kalastajan tarinaa? Sinähän ennen muinoin osasit niitä niin paljon. Ne olivat niin hullunkurisia ja liikuttavia.»