Maria hypähti ylös — lapselle tuli kohtaus. Kornelia kuuli vähään aikaan ainoastaan hiipiviä askeleita, kuin joku heistä meni noutamaan jotakin, ja lyheitä, katkonaisia sanoja, joita he puhuivat huolestuneina seuratessaan pienokaisen kamppailua. Vihdoinkin se päättyi. He istuivat jälleen kehdon ääressä. Maria puhui ensiksi.
»Mutta sinä itse, Katriina — etkö sinä koskaan ole joutunut kiusaukseen?»
»En, Maria, minä en tahtonut — minä en uskaltanut sieluni autuuden tähden.»
Toisen katseessa mahtoi olla vähän epäilystä; sillä kohta sen jälkeen
Katriina jatkoi:
»Niin, sinä katsot minua. Niin tekevät kaikki. Mutta Jumala on minun todistajani, minä olen vapaa.»
»Mutta ettekö te ole kihloissa?»
»Olemme.»
»Miksi te ette mene naimisiin?»
»On olemassa este; mutta minä en uskalla puhua siitä.»
Kornelia tunsi sydäntään ahdistavan. Hänen oli täytynyt pakoittaa itseään voidakseen lähestyä näitä naisia, joista hän aina oli kuullut puhuttavan äänellä, jolla kunnianarvoiset ihmiset puhuvat langenneista. Kuinka hän häpesi. Mitä oli hän itse kokenut? Tiesikö hän, miltä tuntui kulkea elämän turvatonta tietä koditta, suvutta ja ystävittä? Oliko hän rakastanut, tiesikö hän, miltä tuntui ero siitä, jota rakasti? Ehkä olisi hän näitten naisten asemessa langennut paljon syvemmälle!