»Se on hymyillyt.»
Gilin naama yhä vaan venyi; hän mörähteli levottomasti.
»Minä sanon, se on hymyillyt.»
Mörähtelevä ääni kuului toisesta. Se merkitsi: »Kuka?»
»Kuka?» tiuskasi pieni, lihava mies. »Sitä sinä kysyt? Minä kuitenkin — perhana soikoon — luulisin, ettei sinun pitäisi olla tietämättä, mitä koko kaupunki tietää, ja josta se iloitsee.»
Konsulin silmät kävivät hyvin suuriksi, ja hänen alahuulensa painui lerpalleen.
»Se on nimittäin sinun oma lapsesi, joka on ollut kuoleman kourissa, ja jota nuori Holt on hoitanut ja Kornelia Vik ja Holtin Katriina vaalineet ja valvoneet,» Kurt jatkoi, — »se lapsi se on, joka tänään on hymyillyt ensi kerran tautinsa jälkeen ja sillä ilahuttanut äitiään ja jokaista, jolla on sydäntä rinnassa, sekä osoittanut, että se on perhanan moinen purjehtija. Ja sitten sinä seisot tässä ja huolit viis koko asiasta! Minä kysyn sinulta, konsuli, tätäkö sinä kutsut 'djentelmanina' olemiseksi?»
Konsuli oli käynyt tulipunaiseksi ja alkoi astua edestakaisin. Tuon tuostakin mörähteli hän jotain, jonka Kurt, joka ymmärsi hänen kieltään, käänsi seuraavasti: »Hiton juttu — eihän se ole minun syyni — vanhus tiedäthän — — sitä paitse kirkollisia syitä —»
Tässä puuttui Kurt puheeseen lyödä jyrähyttäen pöytään.
»Ei, kuules nyt, hyvä konsuli! Minä en kehu olevani erikoisen likeinen tuttava Herran kanssa. Minä tahdon tunnustaa sinulle, etten minä ole mikään oppinut mies, ja että minä olen syypää paljoon, joka olisi voinut jäädä tekemättä. Mutta minullakin on jumalisuuteni, luullakseni yhtä hyvin kuin muilla kunnon ihmisillä, ja sen minä uskallan sanoa Fonnille ja kaikille muille vasten silmiä: se Jumala, jota minä tahdon palvella, ei saa olla mikään ilkiö. Niin sinunkin, konsuli, pitäisi sanoa ja muuten käyttäytyä rehellisesti eikä huolia kirkollisista syistä.»