»Emme, mutta mehän opetamme, että —»
»Täytyykö sen sen vuoksi olla totta?»
»Ehkä ei. Niin minä kuitenkin joskus olen luullut.»
Kornelialle tuli kiire kiertää kahta kortta, joilla hän leikitteli. Hänen näytti tekevän mieli sanoa jotain, mutta jätti aina sanat lausumatta oikealla hetkellä. Viimein hän teki lujan päätöksen: »Minä luulen, että teillä oli oikein siinä, mitä te sanoitte minulle sinä iltana, kuin me menimme Maria Hansenin luota.»
»Todellakin? Ei taida olla usein, kuin minulla teidän mielestänne on oikein?» —
»On niin —», hän sanoi ja katsoi Knutia suoraan silmiin.
Knut katsoi häneen hämmästyneenä. Sitten hän yltyi puhumaan.
»Mutta miksi Herran tähden te sitten vainootte minua tuolla masentavan halveksivalla katseellanne? Mitä te tiedätte minusta, joka oikeuttaa teidät siihen?»
Kornelia kävi tulipunaiseksi ja puri huultaan, hänen rintansa aaltoili kiihkeästi. Hän katsoi kuitenkin Knutia yhä vielä ylpeästi suoraan silmiin ja voitettuaan ensimmäisen mielenliikutuksensa hän vastasi:
»Miksi te olette toinen puhuessanne minun kanssa kuin muiden kanssa? Niinkuin nyt, kuin Strand ja muut tuolla huvihuoneessa pilkkasivat kaikkea, mitä te pidätte oikeana ja totena? Miksi te kumarratte ja hymyilette niille, joita te sydämmessänne halveksitte? Minulle te olette sanoneet — monet monituiset kerrat olette te sen sanoneet —, että me kuihdumme kaikkien niiden ennakkoluulojen kautta, joihin meitä kasvatetaan, ja kuitenkaan te ette vastusta ainoatakaan. Te luulette, että tuhannet kärsivät vääryyttä, ja sittenkään te ette uskalla taistella yhdenkään puolesta näistä tuhansista!»