Yliopettaja oli tyydytetty. Hän oli keventänyt sydäntään. Hän tyhjensi kahvikuppinsa ja vaipui raskaasti takaisin tuoliinsa. Hänen piippunsa sammui ja putoisi lattialle. Hänen silmänsä kävivät himmeiksi, hänen päänsä painui hiukan kallelleen — kohta hän kuorsasi hiljaan. —
Knut lähti huvihuoneesta ja meni verandalle, jonne useimmat vanhoista herroista olivat asettuneet ja muodostivat pieniä ryhmiä. Yhdessä niistä puhuttiin politiikista kuin mistäkin pahasta, joka oli riivannut muutamat yhteiskunnan jäsenet; toisessa puhuttiin työnpuutteesta. Strand sanoi, että se oli vitsaus; Fonn lausui rauhoittavana asianhaarana sen, että kaikki tämä oli kestävä vain vähän aikaa, johon muuan vastustukseen taipuvainen herra huomautti, että aika ehkä saattoi käydä nälkää näkeville liian pitkäksi. Kolmas ryhmä oli muodostunut Stubbin ympärille, joka kertoi merimiesjuttuja. Kuin lihava diplomaatti huomasi Knutin, tuli hän hänen luokseen ja uskoi hänelle, että hänen ponnistuksensa Maria Hansenin puolesta olivat onnistuneet täydellisesti: Hamre oli suostunut; konsuli ja Maria vihittäisiin kaikessa hiljaisuudessa ensi viikolla.
Knut katseli Korneliaa — hän tiesi, että se sanoma ilahuttaisi häntä. Hän löysi hänet penkillä istumassa suuren ruohokentän luona ja meni hänen tykönsä.
»Stubb teki siinä kauniisti», hän sanoi, kuin Knut oli kertonut hänelle laivurin puuhasta. »Siitä minun pitää kiittää häntä.» Hän riensi ylös verandalle. Kuin hän tuli takaisin, hän sanoi: »Minä kiitän teitäkin; Stubb sanoo, että te olette olleet osallisena, niinkuin hän sanoo, vehkeessä.»
He istuutuivat penkille. Kentällä alettiin leikkiä. Hanna ja Pietari olivat leikin keskustana. Knut seurasi heitä silmillään. Tänä iltana oli Hannassa jotain omituista; lämpöä, elämänintoa ja onnea sateli koko hänen olennostaan. Helliä lemmen sanoja näytti värähtelevän hänen raittiilla huulillaan; ylpeät iloiset silmät, hiljainen nauru, hilpeät huudahdukset, joita hän ei voinut hillitä, kuin hän leikissä jostain vaikeudesta selvesi — kaikki, mitä hän sanoi tahi teki, koko hänen terve notkea olentonsa riemuitsi hänen salaisuuttaan: »Minä tiedän, että on yksi, jolle minä olen kaikki, kukkain tuoksu, soitto, lämpö ja väri, koko elämän ihanuus. Ilta on vieno, sulotuoksuinen, ruskotaivainen, se henkii vain rakkautta, rakkautta, ja minua rakastetaan, rakastetaan, minä tunnen sen ja minusta tuntuu se sanomattoman ihanalta ja suloiselta.»
»Kuinka kaunis teidän ystävänne on tänään», Knut sanoi.
»Niin Hanna? On.»
»Itsekin tulee iloiseksi, kuin näkee kaksi semmoista kuin hän ja Pietari», Knut jatkoi. »He saavat ihmisen uskomaan onnea. Jollei se ole siinä, missä kaksi tuommoista ihmistä yhtyvät, niin ei sitä ollenkaan ole olemassa, suurta, syvää onnea, joka sovittaa ihmisen syntymisensä kanssa.»
»Onko meillä lupa olla tyytymättömiä syntymiseemme?»
»Olemmeko me sitten syypäät olemassa oloomme?»