Kadehdittava pappi ei suinkaan näyttänyt rasittuneelta; hän oli nähtävästi oivallisessa mielentilassa ja poltti tyytyväisenä sikaria.
Fonn seisoi hoikkana ja totisena nurkassa ja imeskeli neitsyellisesti paperossia. Vildhagen tallusteli leveillä norsunjaloillaan silmät siirallaan ja tyytyväisenä — hän näytti siltä, kuin olisi hänellä ollut kokonainen varasto kaksimielisiä tarinoita, joita hänen teki mieli panna kiertelemään.
Fonn lähestyi Knutia ja alkoi puhua »uudenaikaisista aatteista». Häntä kauhistutti se, miten ne käärmeen tavalla luikertelivat mieliin — niitä oli kaikkialla, meidän kirjallisuudessamme, meidän taiteessamme, meidän musiikissamme, meidän kouluissamme, meidän keskusteluissamme. Näiden aatteiden läsnäolon voi kuulla kielen soinnustakin — sillä ei enää ollut sitä uskon ja vakuutuksen syvää malmisointua kuin muinaisina aikoina.
Lausuttuaan sen toivomuksen, että hänen sallittaisiin olla yhden niistä pienemmistä kallioista, jotka ovat määrätyt ehkäisemään kapinoivaa merta, alkoi hän varovaisesti urkkia Knutia, joka, kuten saattoi sanoa, »oli elänyt suurten euroopalaisten mätäpesien partaalla». Knut oli odottamattoman yksimielinen. Hän myönsi, että vaara oli uhkaava. Mutta miksi oli kristillinen yhteiskunta koskaan suvainnut näitä perustukseltaan pakanallisia kapinoitsijoita, tiedettä ja taidetta? Se oli myönnytys, joka lopulta oli kukistava tai uudistava sen. Tiede oli aina epäuskoinen, ja taide on kehittynyt nautinnontunteesta ja vieläkin kehittää sitä, vaikka kristityn ensimmäinen velvollisuus olisi kukistaa se.
Se oli jo liikaa Fonnista. Hän sanoi jotain kristillisestä tieteestä ja kristillisestä taiteesta, mutta ei päässyt selittämään mielipiteitään siitä. Sillä kohdalla nimittäin Strand puuttui puheeseen. Hän ei virkaveljensä tavalla arastanut lausua suoraan mielipiteitään. Hän tiesi kaikki, osasi kaikki ja lausui tuomionsa sujuvalla kielellä. Hän muutti keskustelun sosialismiin, jota hän merimiespappina ollessaan oli tutkinut. Hän kuoritti ilmiötä, niinkuin, omenaa kuoritaan, leikkeli sen palasiksi, näytti, mitä siinä oli sisässä, poimi liikkeen perusajatukset ja nakkasi ne halveksien pois.
»Hyvä, hyvä!» Björnholt mörähteli heikosti; »se on kaikki yhteiskuntaa hävitä — tä —.»
Myös Vik lausui hyväksymisensä. Hän istui jäykkänä ja tanakkana suoraselkäisissä nojatuolissa käsi kummallakin tuolinsivulla ja näytti jonkin julman kansallisjumalan kivikuvalta. Hänelläkin oli tuomio valmiina, hän tahtoi vain hävittää, polttaa kaiken poikkeavan suurella oikeauskoisuuden roviolla.
Tuotiin kahvia ja likööriä. Björnholt heräsi. Hän täytti piipun ja pani jalat tuolille. Sitten hän joi äänettömänä ensimmäisen kuppinsa. Alkaessaan toista tunsi hän itsensä melkein normaaliksi, ja hänen metsästäjävaistonsa heräsivät horroksistaan. Hän ikävöi pientä, rauhallista keskustelua, ja kuin useammat herroista olivat lähteneet huvimajasta, viittasi hän Knutia luokseen.
»Istukaa, tohtori», hän sanoi. Kuin Knut oli totellut, alkoi hän: »Kuulkaas kuin minä luulen, että Strand voittaa — Fonnin, minä tarkoitan. Minä tunnen hänet — me olemme saman vuoden ylioppilaita. Hänellä on mahtava työkyky. Aina maalia kohti uhkarohkeasti. Hän rakastaa voimakkaita keinoja. Jo ylioppilaana hän piti kauhistavia puheita eräässä uskonnollisessa seurassa. 'Nyt minä lähden heitä oikein lämmittämään', hän sanoi. Hänellä oli aina joku 'työnalaisena', niinkuin hän sanoi. Hän käänsi pikku tyttöjä tusinoittain. Kaikki siinä miehessä on suurta. Hän on jo alkanut taistelun Fonnia vastaan silminnähtävästi menestyksellä. Hän heti laski, kuinka monta 'taloa' Fonnilla oli. Hän on jo valloittanut puolet ja kaikkein paraimmat — se on rikkaimmat, jotka enimmän tarvitsevat hengellistä kuritusta. Hän on erinomaisen käytännöllinen mies.
»Tunnettehan te meidän kunnon Vildhagenin? No — häntä vaivaa tämä kilpailu molempien pappien välillä sanomattomasti. Hän näet henkilön arvoon katsomatta etsii köyhiä ja rikkaita. Hän ei valitse, hän on ihmisystävä. Hän on nyt pitkiin aikoihin tehnyt suurimpia töitä kristillisyyden alalla tällä paikkakunnalla. Hänen erityinen taitonsa on ollut palvella useita herroja ja menestyä sen kautta. Mutta Strand on itsepäinen, hän tahtoo saada Vildhagenin alleen. Saadaanpa nähdä. Vildhagen on vanha veitikka. Hän liittäytyy vielä Fonniin. Jos te kuulisitte hänen puhuvan Strandista. Se on todellinen taidenautinto. Sen minä sanon, ettei kukaan saata nylkeä lähimmäistään niin aistikkaasti pelkillä lempeillä, kristillisillä puhetavoilla, kuin meidän vanha kunnon Vildhagenimme. Hän liittäytyy Fonniin; sillä nähkääs — niin, se on minun viimeinen keksintöni — hän pyrkii politikoksi, johtavaksi mieheksi valtiopäiville, ja Fonn tekee työtä hänen hyväkseen. Mutta siihen panen vastaan minä. Se on juonittelemista! Se on vasten sopimusta. Koettakoonpas vain. Minä tunnen sen vanhan veitikan enkä pelkää mitään. Minä kerron, hitto vieköön, sanomalehdessä, kuinka hän käyttäytyi, kuin hän möi myllyn yhdelle veljelle herrassa ja käytti sitä hyväkseen, ettei ostaja muistanut vaatia itselleen vesioikeutta. Taikka kuin hän varasti myllyveden toiselta veljeltä herrassa. Tai kuin hänen oppipoikansa oli kuolla huonoon hoitoon! Minä voin siihen myöntyä, että se roisto esiintyy hengellisissä kokouksissa ja puhuu hehkuvalla paatoksella, että hän tahtoo taistella suuren asian vuoksi, niinkauvan kuin hänessä on verentilkkaakaan, — minä en sekaannu siihen, että hänen sallitaan päästä parempiin seuroihin ja on hyvä tuttava kaikkien pappien kanssa. Mutta jos he tahtovat saada sen heittiön politiikkiin, silloin minä, Jumala paratkoon, näytän hampaita, niin totta kuin minä olen Kristoffer Björnholt!»