Hänestä ei enää tuntunut niin vaaralliselta, vaikka hän vielä joisikin lasin sitä helmeilevää sampanjaa sen lisäksi, mitä hän alkujaan oli aikonut. Mutta sen kautta koko hänen asemansa alkoi huomaamattomasti horjua. Pahaksi onneksi hänen mielipuddinkiaan, joka oli hyvin vaarallista ruokaa, tuotiin juuri vaarallisimmalla hetkellä, jolloin muisto kaikesta siitä, mitä hän oli kärsinyt, yhdessä viimeisten sampanjalasillisten kanssa pehmitti hänet. Hänestä tuntui siltä, että hän ansaitsi palkinnon. Jälkiruokaan kuuluu tulisia viiniä — ei kukaan oikeauskoinen kansalainen luovu koskaan siitä ohjelmasta. Siis sherryä. — Voi hitto! Tuossa se todellakin tuli se madeira — hän tunsi ne pirulliset pullot! Hän kävi polttavan lämpimäksi, hänen sydämmensä sykki! — Palvelija, joka kulki ympäri kaataen laseihin, ei ollut vielä ehtinyt hänen luokseen. — — Jos onnellinen sattuma antaisi hänen mennä ohitse! — — Ei, siinä hän oli! Björnholtin käsi vapisi, kuin hän asetti lasin paikalleen — voi sitä keltaista väriä ja sitä verratonta tuoksua! Ei, oli liiaksi, kävi yli inhimillisten voimien! Hän taipui, hän heittäytyi suin päin avonaiseen mereen! Hän lyöttäytyi valloilleen sydämmensä halusta, hän koetti palkita, mitä oli laiminlyönyt, joi sen ja senkin kanssa, tuli taas oivalliselle tuulelle ja kertoi toisen remahtelevan jutun toisensa perästä. Silloin tunsi hän äkkiä keskellä konfektiä kuuman verivirran pyrkivän ylöspäin, sydän hänestä tuntui nousevan kaulaan, ja se tykki ilkeän säännöttömästi. Ohimoissa tuntui sietämätön paino — —. Hän vaikeni aivan äkkiä, hänen huuliltaan ei tullut hiiskaustakaan, hän ei liikuttanutkaan enää lasia, hän istui nöyränä, odottavana, vavisten kiihtyvästä tuskasta. — Vähitellen hän tunsi voivansa paremmin, kohtaus oli voitettu täksi kertaa — ja silloin heräsi hänessä äkillinen tulva kirouksia, hän kirosi näitä pulloja, näitä ruokia, näitä päivällisiä ja pohattoja, jotka niitä pitivät, ja itseään, joka saattoi olla niin sanomattoman kevytmielinen! — —
Iloisuus oli käynyt meluavaksi, kasvot tulipunaisiksi. Väiteltiin ja pidettiin leikkisiä puheita. Makeiset kahisivat, palvelijat juoksentelivat edestakaisin, pöytä oli kadottanut viattoman muotonsa. Kukkien tuoksun oli voittanut ruoan ja viinin haju.
Vihdoinkin alkoi laimeus vallata mielet. Yhä useammat vieraista alkoivat näyttää miettiväisiltä, ja kuin keskustelu oli aivan sammumaisillaan, nousi Strand ylös ja kiitti vieraitten puolesta isäntää ja emäntää runsaista Jumalan lahjoista, joita oli nautittu. — —
Joukko tupakoivia herroja valtasi huvihuoneen; toiset asettuivat verandalle; muutamat nuorisosta alkoivat pelata krokettia suurella ruohokentällä.
Knut oli tupakoivien joukossa. Huvihuoneessa hän tapasi Björnholtin suunnattomaan nojatuoliin vaipuneena. Yliopettaja näytti siinä melkein viattomalta; vieno, surullinen mielentila näytti hänet vallanneen.
»Holt,» hän kuiskasi laimeasti, »onko teillä luuvaloa?»
»Ei.»
»Te lienette onnellinen! Ettekö te koskaan syö liiaksi?»
»En.»
»Siis aivan viattomuuden tilassa. Minä en voi olla sitä tekemättä. Minä lupaan joka kerran itselleni, että se on oleva viimeinen kerta; mutta minä, niinkuin sanoin, en voi vastustaa. Minä elätän omaa verivihollistani. — Kuinka erilaiset lahjat sentään ovat tässä maailmassa. Näittekö Strandia? Mitä se mies söi! Ja koko ajan hän näytti niin kärsivältä, niinkuin hän uhraisi itsensä ihmiskunnan hyväksi. Minä olisin kuollut siihen paikkaan. Mutta hän! Sitä ruuansulatuskykyä!»