Vieraat kävivät vähitellen sisään ja kokoontuivat suureen saliin, joka oli ruokahuoneen vieressä, jonne kaksoisovet olivat auki. Näki taistelukentän edessään. Suuret katetut pöydät loistivat koskemattomassa viattomuudessaan. Kukat tuoksuivat suurissa vaasseissa; lasia kimalteli lukematon joukko, valkeita ja vihreitä, leveitä ja kapeita. Takimmaisesta nurkasta hohti hopeisia viininjäähdyttäjiä.
Ei koskaan keskustella joutavampia asioita kuin vähää ennen suurta päivällistä. Kaikki halavoivat toimeen ryhtyä tai on heillä kuolettavan ikävä, mutta ei kukaan sitä ilmaise. Kaikki koettavat näyttää siltä, kuin heillä ei olisi aavistustakaan siitä, mikä on odotettavissa, tai etteivät he laisinkaan välitä tämän maailman hyvyyksistä. Joutavimpia seikkoja lausutaan ja niihin vastataan, äänellä ja katseella, joka saattaa luulemaan maailman syvimmän viisauden siinä paljastuvan, ja ihastutaan ja hämmästytään tiedonannoista, joita ei ole käsitetty ja jotka eivät ansaitse käsittämistä. Se, joka ei kykene puristamaan itsestään senkään vertaista, että sää luultavasti vielä hyvän aikaa pysyy entisellään, se vaipuu katselemaan jotain albumia, piirustusta tai maalausta, jota hän todellisuudessa ei katsele, tutkiskelee tapettia, katon koristeita tai ihailee näköalaa.
Yksi vieraista ei ollenkaan yrittänyt peitellä. Se oli Björnholt. Hän seisoi jäykkänä ja tylynä eräässä nurkassa ja loi silloin tällöin nopean silmäyksen ruokasaliin. Jos joku puhutteli häntä, mörähteli hän vaan ja kääntyi pois. Hän oli levoton niinkuin ennen taistelua, tuima ja synkkä. Hänelle olivat suuret päivälliset jännittävä taistelu halujen ja päätösten välillä. Häntä vaivasi nimittäin luuvalo.
Hän oli juuri huomannut, että pöydällä oli sampanjalasia ja niiden vieressä toisia, hyvin epäiltäviä. Hän tuumi, voisivatko ne todellakin olla —? Oliko se mahdollista, että Hamrella vielä oli sitä vanhaa madeiraa, sitä oikeata rypäleenmehua, sitä keltaista jumalainjuomaa, sitä ainoata, sanomatonta, jonka makua hän vielä tunsi kielellään — — »Nuo hiton sampanjatukkukauppiaat! Kaikki on kehumista, halpaa kehumista mokomilla! Aina heillä on jotain aivan erityistä, jotain suoraan itselleen hankittua kerskaillakseen!» hän sanoi itsekseen. Mutta ei, tänään ei mikään saa häntä viekoitella, ei sampanja eikä madeira — hän tahtoi olla kohtuullinen kuin munkki!
Emäntä tuli näkyviin ja Hamre kuultiin sanovan: »Varustakaa itsenne naisilla, hyvät herrat.» Itse hän tarjosi käsivartensa jollekin rouvalle ja alkoi pitkän jonon.
Sijoituttiin. Isäntä pani huomattavalla tavalla kätensä ristiin ja vieraat kumartuivat kuin käskystä. Sitten alkoi hiljaista ratinaa ja kuiskaavaa keskustelua, josta kuului hillittyä tyytyväisyyttä.
Palvelijoita, jotka eivät olleet aivan vapaat tallin hajusta, tuli sisään täysinäisiä vatia kantaen, ja taistelu alkoi.
Hummerilientä ja jääpunssia. — Björnholt oli levollinen. Hän ei pitänyt punssista. Keskustelu lakkasi. Syötiin. Isäntä joi vieraittensa maljan. — Kalaa — piirakkaa — Bordeaux — Chateau d'Yquem — Falernes. — Hm. Björnholt teki lujan päätöksen. Pieni, aivan pieni lasillinen tätä keveätä viiniä, myöhemmin lasi sampanjaa, mutta ei ollenkaan tulisia viiniä. — Kinkkua ja herneitä ja muita esiruokia — yliopettaja kesti, kesti oivallisesti: hän antoi kaiken sen haihtua sivutseen. — Kanaa. — Hän rakasti kanaa. Sehän olikin aivan viatonta ruokaa. Hän tahtoi antautua sen syöntiin, mutta muuten olla maistamatta. — Reininviiniä. — Yksi ainoa pikkunen lasillinen. — Paistettuja liharuokia — muutamat hyvin viekottelevia, mutta vaarallisia. Hän ei niitä koskenut.
Keskustelu oli päässyt täyteen vauhtiin. Puhuttiin hyvin kovasti, juotiin toistensa terveydeksi; miesten kasvot alkoivat hiukan punoittaa. Pidettiin puheita. Oltiin tultu siihen suopeuden, syvän ihmisrakkauden mielentilaan, jota jokainen suuriin päivällisiin osaaottanut on tuntenut. Ei koskaan tunnusteta lähimmäisen hyviä puolia niin mielellään kuin semmoisissa tilaisuuksissa. Suurten päivällisten runous on todellista, katoamatonta, sovinnollista laatua. Kaikki on suvaitsevaisuutta ja sopusointua. Elämän kätketty ihanteellisuus tulee näkyviin. Mies on aina suuri kansalainen, uskollinen ystävä, verraton perheenisä. Nainen — voi, tarvitseeko meidän sanoakaan, mitä nainen on suurilla päivällisillä? Kuka on koskaan sitä epäillyt, joka on kuullut, mihin maljan esityksiin hän on innostuttanut? — Vik esitti isännän maljan. Hänen ansionsa kaupan, laivakulun, kaupunginkunnan, pitäjän suhteen, hänen tosikristilliset j.n.e. — onnea ja siunausta! — Hamre puhui lähetyksestä. Hän kuvaili hehkuvilla väreillä niitä vaaroja, joihin nämä rohkeat uskon miehet antautuvat, kaikkia niitä puutteita, joita he saivat nähdä, ja hän nosti korkealle lasinsa täynnä helmeilevää sampanjaa heidän kunniakseen. Strand kiitti liikutettuna ja puhui lähes puoli tuntia itsestään. Onnea ja menestystä!
Björnholt oli taas poikkeuksena. Eivät mitkään päivälliset olleet koskaan saaneet häntä osoittamaan hyväntahtoisuutta, jota hän ei tuntenut. Kuin hän oli voittanut itsensä vaarallisten ruokien suhteen, tuli hän hyvälle mielelle, mutta ei hän sen tautta ollut taipuvainen säästämään lähimäistään. Hän kävi puheliaaksi, sukkelaksi, teki häiritseviä syrjähuomautuksia puheisiin, kertoi juttuja, tuli viimein mielituumiinsa ja puhui kovemmin kuin kukaan muu.