Kornelia oli sitten kysynyt: »Mitä meidän sitten pitää sanoa kaikille näille sairaille, köyhille ja surullisille?» ja hän oli vastannut: »Kysykää ennen: mitä meidän pitää tehdä heitä auttaaksemme. Se on se suuri kysymys, jonka kaikki ajattelevat ja lämminsydämmiset ihmiset tekevät. Toiset huutavat sitä hurjan epätoivoisesti ulos maailmaan, toiset kuiskaavat sitä hiljaa itsekseen miettien; mutta se kysymys huulilla vaipuu toinen ihminen toisensa perästä kuolemaan saakka uupuneena käytettyään koko elämänsä sen arvoituksen selvittämiseen.»
Ja kuin he olivat tulleet niin pitkälle, oli hän alkanut kertoa unelmiaan. Edestakaisin kuljeskellen tulikuumilla kivillä oli hän uskonut hänelle, kuinka neitseellisen vienoilla käsitteillä suuresta maailmantaistelusta hän kerran oli lähtenyt maailmalle. Oli vaan saatettava etuoikeutetut, varakkaat tuntemaan miljoonain köyhyyden ja tietämättömyyden kurjuuden niin katkerasti, niin kalvavasti, että elämä niillä ehdoilla kävisi sietämättömäksi, ettei omatunto enää koskaan antaisi heille rauhaa! Ja nämä kurjuuden lapset — — voi, heidänhän vaan tarvitsisi tuntea ihmisrakkauden lämmintä henkäystä elämäänsä, muuttuakseen hyviksi, kiitollisiksi työmiehiksi! — — Ja mitä hän oli löytänyt? Jotain kamalaa, taipumatonta, säälimätöntä, jotain, jota kutsutaan kapitaaliksi, ja jotain muuta, jota kutsutaan proletariaatiksi, ja joka ei hituistakaan ollut niitten jalojen köyhien kaltainen, joista hän oli uneksinut. Hän oli löytänyt epätoivoisen, säälimättömän taistelun kylläisten ja nälkäisten välillä. Ylhäällä hekumallista, kevytmielistä ylellisyyttä ja alhaalla petomaisten nälkäisten riehuntaa, jotka eivät muuta tiedä eivätkä muuta huoli tietää, kuin että on muita, jotka ovat kylläisiä, eivätkä mitään muuta toivo kuin hävittää ne, tyydyttääkseen oma nälkänsä. Kurjuus oli auttamatonta, viha kuluttavaa! Siinä hän seisoi, missä tuhannet ovat seisseet: kauneimmat illusiooninsa kadottaneena, kuolemanjäätämän epätoivoisena inhimillisten ponnistusten voimattomuuden tähden. Mitä hyötyä oli ollut kaikesta siitä, mitä suuret, jalot henget olivat ajatelleet ennakkoluuloja tuhoavia ajatuksia, kaikesta, mitä hehkuvat runoilijat olivat maailmalle runoilleet jaloja tunteita! Mitä on lähtenyt kaikesta siitä sankariudesta, jota ihmisrakkauden apostolit ovat osoittaneet, missä on se paikka maailmaa, joka on käynyt hedelmälliseksi kaikesta siitä verestä, joka on vuodatettu masennettujen asian puolesta taistellessa? — — Voi, kaikki, mitä hän oli lukenut näistä suurista miehistä, tuntui hänestä surumieliseltä sadulta muutamista auttamattomista haaveksijoista, joitten kauniit sanat soivat hetkisen, kadotakseen sen ikuisen taistelun räyhinään, jota taistelevat ihmispedot, jotka maailman täyttävät. — — —
Niin hän oli astunut ja puhunut ja lämmennyt ja kiihtynyt, ja Kornelia? Hän oli katsellut Knutia, niinkuin katsotaan rangaistuslaitoksesta päästettyä. Knutista tuntui, kuin he olisivat astuneet ja puhelleet kumpikin omalla puolellaan muuria, joka oli sinistä, kirkasta jäätä.
Se harmitti häntä suuresti, kuin hän nyt perästäpäin johdatti mieleensä nämä keskustelut, mutta ei hän kuitenkaan aikonut tehdä siitä loppua matkustamalla pois. — —
Kello puoli viisi olivat Brandtin vaunut oven edessä molemmat lihavat vuonohevoset valjaissa. Kaikki oli erinomaisessa kunnossa, vaunut kirkkaan kiiltävät, hevoset hyvin harjatut, valjaat äsken voidellut, joka tuotti vaunuissa olijoille yhtämittaisen nautinnon.
Oli vielä hyvin lämmin. Tiet pölysivät ja kietoivat ajajat harmaisiin pilviin.
Höyrylaiva, josta lauastiin kunnialaukauksia, oli tuonut vieraita kaupungista. Niitä kuljetettiin nyt perille Hamren vaunuilla ja hevosilla. Sikäläiset perheet tulivat vaatimattomasti trilloilla, kärryillä ja kiesseillä. Muutamat yksinäiset herrat tulivat jalan.
Hamren maatalo oli rakennettu sveitsiläiseen malliin verandain ja altaanein kanssa: Se oli yhtä hyvin hoidettu kuin sen omistaja. Kaikki kukkapenkit muodostivat niin säännöllisiä kuvioita, että ne oikein vaivasivat. Heinikot ja pensasaidat olivat leikatut niin samallaisiksi, että turhaan olisi etsinyt kortta tai oksaa, joka nenäkkäästi pisti esiin muitten yli. Joka puu oli tuumalleen yhtä kaukana tiestä ja toisistaan. Käytävät olivat niin oivallisesti hiekoitetut, että oikein peloitti jalkaansa niille asettaa. Suihkulähde kiiltävine palloineen lorisi suurella kentällä keskellä puistoa. Se oli kaunis ja peloittavan hyvin hoidettu puisto. Kuin Brandtin vaunut ajaa karauttivat pihamaahan, olivat useimmat vieraat jo tulleet. Ainoastaan muutamia jalkamiehiä — konttoristia, kauppapalvelijoita ja samanlaisia vaatimattomia olentoja — seisoi vielä ovella innokkaasti tomuutellen kenkiään ja housujaan.
Vieraat oleskelivat puistossa. Tukkukauppiaan rouvia sähisevässä silkissä käveli lähetyssisarten rinnalla, jotka olivat sysimustia kaulaa myöten. Papillisia hattuja ja pitkäliepeisiä, väljiä takkia nähtiin rinnakkain parisilaisten muotilehtien viimeisten ilmiöitten kanssa.
Hamre esiintyi suorana, sileänä ja hymyilevänä ja tervehti Brandtin perhettä ja sen seuruetta. Knut oli ensi kertaa Hamren talossa. Hamre oli jo kauvan halunnut kutsua häntä luokseen. Nythän kuultiin vaan hyvää nuoresta miehestä. Kuin hän oli herennyt olemasta vaarallinen, oli hänestä tullut hauska. Kaikki häntä kiittivät niin miellyttäväksi, niin viehättäväksi. Muuan erinomaisen hieno herra, jota ei vielä ainoakaan sielu ollut nähnyt harjaamattomana tai päivän vanhassa paidassa, mies, joka ei koskaan ollut kielelleen päästänyt sanaa, jota ei Molbechin sanakirjassa tunnustettu kirjakieleen kuuluvaksi, tai koskaan hyväksynyt mielipidettä, jota ei kannatettu kaikkein hienoimmissa piireissä, kaiken halvan ja liioittelevan leppymätön vastustaja, vakava mies, joka kuunteli aina kaikkein oikeauskoisimpia pappia, ja joka ei koskaan lainannut rahaa alle 8:n prosentin, semmoinen mies oli sanonut Knutista sen suuren sanan, että hän oli comme il faut. Ei siis ollut mitenkään vaarallista tuoda Knutia hienoon seuraan, etenkin kuin Björnholt oli taannut, että hän oli »täydellisesti kuivunut». Tosin kerrottiin hänen joskus puhuneen pilkallisesti meidän kotoisista oloistamme; mutta eihän se koskenut näitä ihmisiä, jotka tiesivät »ottavansa kaikki tarpeensa suoraan ulkomailta». Knut oli huudossa, ja Hamre, joka rakasti harvinaisuuksia, oli halunnut nähdä häntä luonaan. Vasta nyt oli hänelle tarjoutunut sopiva tilaisuus. Hän otti vastaan Knutia ylpeän kohteliaasti ja esitti hänet vierailleen tavallaan kopeillen, melkein niinkuin hän olisi näyttänyt heille harvinaista eläintä, jonka joku hänen merikapteeneistaan oli tuonut vieraista maista.