»Maa oikein haisee palaneelta,» yhtyi siihen hänen vaimonsa kulkiessaan edestakaisin avonaisesta ovesta, käsissä silitettäviä vaatteita.
Nuoret alkoivat sittenkin krokettipelin auringon paahtamalla kentällä talon edustalla. Hetken aikaa pelattua, kävi ilma heillekin liian kuumaksi.
»Emmeköhän heitä tätä,» Hanna ehdotteli.
»Tuskinpa sitä kestää,» sanoi Pietari, joka hikoili kauheasti, leppymättömällä vihalla ahdistellessaan jokaista palloa, joka uhkasi Hannaa.
Molemmat neitoset menivät sisään; Pietari kuljeskeli aitoille päin;
Knut otti kirjan ja heittäytyi heinikkoon.
Ei hän kuitenkaan saanut lukeneeksi. Hän virui ja ihmetteli, että hän oli elänyt tätä elämää, joka ei suinkaan ollut tapauksista rikas, maakauppias Brandtin vieraana kokonaisen kuukauden, vielä ajattelemattakaan kotiinlähtöä. Mitä kaikkia maaelämän huvia hän olikin tällä ajalla sulattanut. Hän oli purjehtinut, kalastanut ja kiivennyt vuorenhuipuille, pelannut krokettia ja juossut leskeä. Joka päivä oli hän juonut suuret määrät viinamarjaviiniä, oli ollut läsnä iltahartauksissa ja käynyt vieraissa aamupäivävisiiteillä, joissa tavattoman pitkät ja kamalat paussit olivat keskustelua keskeyttäneet. Merkillisin oli kuitenkin se, että hän oli kestänyt tavattoman suuren lähetyskokouksen, jonka aikana seudun ja etenkin Brandtin talon olivat täyttäneet suuret joukot herroja mustissa plyssihatuissa ja naisia ruskeissa olkihatuissa, — maalaisia, jotka kaikki olivat hyvin samanlaisia, mutta lausuivat hyvin eri lailla zululaisia nimiä. Hän oli sillä ajalla tutustunut pastori Gregerseniin Emzinjatissa ja pastori Pederseniin Ekjowassa ja päällikkö Userojeen, eikä kuitenkaan ollut paennut. Ja nyt oli hän päälle päätteeksi saanut kutsumuksen suurille juhlapäivällisille Hamren maatalolle sen päivän iltapuoleksi k:lo 5:een, eikä se häntä edes huolestuttanut, vaikka hän tiesi, että hän siellä joutuisi yhteen kauppias Vikin kanssa, joka Brandtin perheen hämmästykseksi ei ollut tullut heille asumaan, vaan Hamreen.
Kaikki tämä oli todellakin hyvin kummallista. Ensinnä hän teki sen arvelun, että ilma maalla tekee mukavaksi ja lähetysystävälliseksi, mutta luopui taas siitä selityksestä. Mahtoi olla jotain muuta sen takana. Hän tarkasteli itsekseen niitä ihmisiä, joitten parissa hän eli. Talonväki oli kaikin puolin kunnioitettavaa. Hyväntahtoinen maakauppias suurine kiikarineen, hänen pieni, vilkas vaimonsa, jonka seurassa elämä tuntui tyyneltä ja hauskalta, ja heidän vaaleaverinen tyttärensä, joka vihasi kaikkea surumielistä ja rakasti kaikkea uhkarohkeata, niinkuin »ensimmäisen luokan» huipuille kiipeämistä, myrskyssä purjehtimista ja hurjaa ajoa äkkijyrkkiä mäkiä alas, he olivat kaikki kunnon ihmisiä. Pietari, joka toimitti talon tyttärelle hiljaista ritaripalvelusta, ja joka kerran kuin tytöllä oli jokin sukkela tuuma, katsoi toisiin, ikäänkuin hän olisi vaatinut heitä mainitsemaan naista, jolla olisi semmoiset lahjat — oli entinen perin hyvä toveri. Ja kuitenkin tunsi Knut, etteivät nämä kunnon ihmiset ja tämä hauska koti häntä yksin viehättäneet. Se oli — niin omituiselta kuin se tuntuikin hänestä — kalpea kirkossakävijä, laiha, ujo neito, joka oli niin varovainen, niin kylmä ja kuiva. Todellisuudessa oli hyvin naurettavaa, kuinka paljon hän oli ollut hänen kanssaan. Ja kuinka tavattoman vakavia keskusteluja he olivat pitäneet! Niinkuin juuri tänä samaisena päivänpaisteisena päivänä, jolloin kaikki oikeat ihmiset iloitsivat oivallista heinänkuivuusäätä ja kiittivät Jumalaa, että maailmassa oli kylmää vettä! Eikö hän ollut tässä siunatussa kuumuudessa, selvällä, pölyisellä maantiellä kuljeskellut Kornelian kanssa ja täyttä totta kertonut hänelle yhtä »unelmaansa». Hän oli »kaivanut ylös ruumiita» keskipäivällä ja vielä semmoisena päivänä päällepäätteeksi, jolloin hikoili erikoisitta ponnistuksittakin. Häneltä oikein selkää karmi, kuin nyt perästäpäin sitä ajatteli.
Se oli likainen köyhäinkylä rannalla, joka oli syynä kaikkeen. Pietari oli saanut hänet käymään muutamien sairaitten luona. Hän oli käynyt tuvissa ja tavannut ihmisiä kaikilla lankeemuksen ja lian asteilla ja oli joka talossa saanut kuulla saman surullisen, yksitoikkoisen hädän ja kurjuuden tarinan, jonka hän oli sitä ennen nähnyt tuhansissa työväenkodissa. Tullessaan ulos eräästä tämmöisestä pesästä, oli hän tavannut Kornelian. Hän odotteli Hannaa, joka oli mennyt sisään erääseen tilaamaan kalaa huomiseksi. Ollen kokonaan näkemiensä ja kuulemiensa ja entisten, vielä kurjempien olojen muistojen vaikutuksen alaisena, ei hän ollut voinut puhua muuta kuin siitä ainoasta, kaikkien näiden tietämättömien, juoppojen, petollisten, nälistyneitten kurjasta elämästä. »Tässä ei ole toivoa», oli hän lopettanut.
»Tässä elämänsä», oli Kornelia hiljaa lisännyt.
Hän oli silloin kysynyt, tasoittuuko epäkohta toisessa, tulevatko köyhät autuaammiksi kuin rikkaat. Kornelia oli hiukan loukkaantunut hänen huomautuksestaan ja oli muistuttanut häntä, mitä Jumalan sanassa sanotaan rikkaista. Köyhyys oli vitsaus Jumalan pelkoon, joka rikkaalta puuttui. Tämä oli taas kiihoittanut häntä vastustamaan. Hän oli kysynyt Kornelialta, uskoiko hän todellakin, että niin erikoisesti edisti uskonnollista elämää koditta tai huonossa kodissa kasvaminen, tiedoitta ja kasvatuksetta, ylenmääräinen ponnisteleminen ja sittenkin nälännäkeminen, ahtaissa huoneissa, liassa ja kylmässä eläminen, keskellä kaikkia saastaisuutta, muutta huvituksetta kuin: pullo, pullo, pullo.