Pietari sekä kalpeni että punastui.
»Knut, et suinkaan sinä luule —- et suinkaan sinä tarkoita, että —,» hän änkytti.
»Että sinä olet sukkela viekoittelija. Veitikka! Älä turhia toivo! Etkö sinä ole koskaan katsonut peiliin? Luuletko sinä, että ihminen, jolla on sinun kasvot, voisi pettää yksinkertaisintakaan lasta?»
»Jumala paratkoon, Knut, et suinkaan sinä luule, että hän koskaan, sanallakaan, silmäykselläkään — — taikka että minä uskaltaisin toivon — että —»
Knut nauroi, mutta Pietari oli synkän totinen.
»Sinä et saa laskea leikkiä tästä asiasta, minä en sitä siedä.»
»Anna anteeksi, veli kulta. Minä mieluummin antaisin elävältä haudata itseni, kuin tahdon loukata sinua tai häntä.»
Pietari leppyi, ja kuin Knut alkoi ylistää paikkaa ja ihmisiä ja Hannan laulua — kaikkea; pientä makuuhuonetta myöten, jossa oli valkea uudin pesupöydän edessä ja vasta silitettyjä liinoja kaikilla pöydillä, hieroi hän käsiään kuin raivoissaan ja sanoi lakkaamatta: »Katsopas, katsopas!»
VII.
»Huh, tätä kuumuutta!» maakauppias Brandt sanoi, seistessään paitahihasillaan ikkunassa katsellen yli järven ja ajatellen, kuinka hyvältä uinti tuntuisi.