»Erittäin mielellään.»
Mentiin puistoon ja katseltiin Hannan puuta ja monta muuta puuta. Sitten käytiin tavara-aitoissa. Pietari juoksi kaikkia portaita ylös ja alas ja tarkasteli joka paikkaa.
Hän arvaili varastoja ja koetteli hinauskoneita. Viimeksi näytti hän Knutille sitä pientä huonetta, jossa hän itse oli asunut, kuin hän palveli Brandtia.
Laitureilta läksivät he vainioille kävelemään, jossa rukoihin ja haasioille pantu heinä levitti raitista, kesäistä tuoksua. Vaalea vuonohevonen söi nuorassa, etempänä raudikko, jota Pietari ei ollut nähnyt. Sen hyviä ja pahoja puolia pohdittiin.
Knut oli vaiti ja poltti rohkeasti mustaa piippua. Hän voi sanomattoman hyvin. Hän tunsi haluavansa tehdä työtä, hyödyttää. Pitkiin aikoihin hän ei ollut tuntenut tätä terveyden tunnetta ja halua voimiaan käyttämään.
Pikkutytöt tulivat juosten nurmea pitkin, ikäänkuin henkensä kaupalla. He nauroivat ja läähättivät niin, että he töin tuskin saivat toimitetuksi sen tärkeän sanoman, että herrain oli tultava sisään. Pietari alkoi taloon palatessa juosta heidän kanssaan kilpaa yli rukojen ja leikkiä hippasilla.
Sisällä rouva tarjosi herroille grogia, viinamarjaviiniä naisille. Illalla istuutui Hanna pianon ääreen. Hän lauloi pieniä, sieviä lauluja, jotka olivat täynnä veitikkamaista rakkautta, hän lauloi niitä raittiisti ja hauskasti. Nämä lämpöisät, vienot laulut ikäänkuin huokuivat illan mielentilaa. Ne tuntuivat syntyneen semmoisena kesäisenä hetkenä heinän tuoksutessa kiiltävän vuonon reunalla.
Pietari lauloi isänmaallisia lauluja. Laulun jälkeen hän jäi seisomaan pianon ääreen ja puheli hiljaa Hannan kanssa. Joka kerran kuin hän uskalsi lausua jonkun arvelun, punastui hän korvia myöten — teki mieli sanoa kaulustakin myöten, ja herttaisin tuhmuus kuvastui hänen kasvoihinsa.
»Aha,» Knut ajatteli, »tästähän selviää hänen käsittämätön rakkautensa vuonohöyryyn.»
Kuin ystävykset illalla olivat tulleet makuuhuoneeseensa, pudisteli
Knut Pietaria hartioista. »Sinä sen veitikka, sinä sen viekoittelija.»