Brandtin talo oli joen varrella — tavara-aitat ja puoti vähän asuinrakennuksesta syrjässä, jota ympäröi suuri puisto. Täälläkin liehuivat liput.
Asuinhuone, johon vieraat vietiin, oli kulmahuone, josta oli näköala järvelle. Toisella seinällä oli sohva, johon mahtui kokonainen rykmentti; sen edessä ulosvedettävä ruokapöytä, Vanhanaikainen nojatuoli, jossa oli kultanahkainen päällys, oli ikkunan ääressä; siinä oli talon isännällä tapa istua iltapiippuaan poltellen. Seinällä aivan hänen paikkansa vieressä riippui pitkä kiikari, jolla hän tähysteli purjehtijoita. Uunin luona oli pöytä täynnä kömpelöjä piippuja.
Pöytä oli katettu valkealla liinalla. Vehnäleipää maalaisissa, tanakoissa paloissa hohti kahdessa leipäkorissa. Messinkikannu, joka oli niin kirkas, että se häikäisi silmiä, kiehua porisi hiiliastian päällä.
Perheen nuoremmat jäsenet, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, päivettyneitä, valkopäisiä olentoja, tulivat sisään ja katselivat nurkastaan uteliaasti vieraita.
Juotiin kahvia ja syötiin tanakkaa vehnäleipää. Sitten katosivat molemmat ystävykset; Knut näki heidän sitten kävelevän käsitysten milloin puistossa, milloin joen rannalla, milloin maantiellä, jossa he pysähtyivät ja puhelivat ohikulkijain kanssa.
Maakauppias tarjosi vieraalleen sikarin. Mutta Knut, joka ei muuten koskaan polttanut piippua, oli salaisesti rakastunut uunin kulmassa oleviin kömpelöihin möhkäleihin — sikari muistutti häntä ravintolaelämästä ja rautatiematkoista eikä soveltunut hänen mielentilaansa.
»Pietari», sanoi maakauppias äkkiä, »minä luulen, että sinä voitat!
Hannan puusta tulee sittenkin paras.»
Pietari hypähti ylös.
»Tiesinhän minä sen. Ha, ha, ha! — Mutta emmekö me lähde ulos?»
»Lähdetään — jos passaa —?» Hän katsoi Knutiin.