»Noo?» Pietari sanoi ja katsoi kiihkeästi Knutiin.
»Myönnetään», tämä vastasi; »tämä on suloinen paikka.»
Laiturilla oli runsaasti ihmisiä ja hevosia. Talonpoikia keltaisissa nahkahousuissa ja ruoska kädessä seisoi, jo ennenkuin laiva oli pysähtynyt, keskellä matkustavaisia kyytiä tarjoillen.
»Tuossa he ovat! Tuossa he ovat!» Pietari huusi ja heilutti hattuaan. Niin olikin: maakauppias piipunnysä hampaissa, hänen vaimonsa ruskeassa olkihatussa, leukanauhat auki lämmön vuoksi, ja nuori, valkoverinen tyttö vaaleassa kesäpuvussa ja sinistä harsoa hatussa. Nuori nainen antoi Kornelialle kättä käsipuiden yli, nyykäytteli päätään ja sanoi yhä uudestaan: »Tervetulleeksi» ja »Kuinka hauskaa, että te tulitte!» Hän tervehti ystävällisesti myös Pietaria ja hiukan oudonuteliaasti Knutia.
Jalkasilta pantiin ulos, kaikki laiturilla olijat syöksyivät laivaan.
Toisiaan työkittiin, tingittiin kyydistä ja etsittiin tavaroitaan.
Pietari hyökkäsi tavarakasan kimppuun ja levitteli välinpitämättömästi kaiken vieraan tavaran pitkin kantta, etsiessään Kornelian kapineita. Hän työkki ja häntä työkittiin, ja samassa hän jo oli maalla auttamassa renkiä kuorman teossa, ja sitten taas laivassa uudestaan pahoin pitelemässä toisten matkustavaisten tavaroita.
Viimein pääsi pieni seurue liikkeelle. Toinen kärri saksaa tai englanninkieltä puhuvan herran kanssa kiiti heidän sivutseen toisensa perästä. Sen jälkeen tuli vuoren nousijoita jalkaisin pitkillä askelilla.
Laakson yli vievä tie ei ollut uudenaikainen. Se oli aivan kapea ja siinä oli syvät pyöränjäljet, jotka sadesäällä olivat täynnä vettä.
Heinä kasvoi ujostelematta kaikkialla, missä hevosenkaviot ja kärrinpyörät sen sallivat. Sillä tiellä oli kaikkein joutavimpia mutkia ja mäkiä. Milloin se poikkesi suorasta suunnasta kätkeytyäkseen sakeaan lepikköön tai juomaan joesta, jonka tähden se joka kevät oli melkein mahdoton ajaa. Milloin se taas kiipesi jollekin etäiselle kukkulalle, ainoastaan saadakseen luoda katseen yli kaukaisten vuonojen ja laakson ja sitten täyttä vauhtia syöksyäkseen toiselle puolelle. Se oli hauska, idyllinen tie, joka otaksui, että kaikilla oli aikaa runsaasti ja hyvät jalat, ja että kaikki rakastivat odottamattomia päähänpistoksia.
Pietari pysyttelihe koko ajan jälkimmäisenä eikä ottanut osaa keskusteluun. »Mikä häntä vaivannee?» Knut ajatteli. »Onhan hän toivojensa perillä. Onko hänestäkin saavutettu onni vähempiarvoinen kuin odotettu?»