Hän meni taas ikkunaan. »Minä en saata maata», hän sanoi; »minä luulen, että minä lähden ulos kävelemään — tai kuule: lähdetään purjehtimaan!»
»Lähdetään!» Knut huudahti ja otti hattunsa.
He menivät venevajaan kasteista heinikkoa myöten, johon heidän askelistaan jäi tummempi juova. Hieno merituuli toi meren ja merihauran tuoksua.
He soutivat leveää välkkyvää virtaa alas, joka milloin virtasi tehden pieniä loiskivia aaltoja, milloin pysyi sijoillaan ja vaipui syviin ajatuksiin jossain polvekkeessa, jossa se hyväili janoisia leppiä, kohta taas valuen pitkissä harmaanhohtavissa juovissa eteenpäin, ikävöiden mereen, kertoakseen sille kokemuksiaan pitkällä matkallaan tunturijärvestä lämpimään, kesäiseen laaksoon.
Vuonossa he nostivat purjeet ja risteilivät ulospäin. Kohta he olivat kulkuväylällä, lelluivat meren mainingilla. Lännessä oli matala muuri harmaita pilviä. Siellä täällä oli pieni aukko, joka hohti kuin himmeän keltainen ikkuna.
Etelästäpäin tuli laiva ja lellui aivan lähellä venettä sen ohi, nousten ja laskien kiiltävässä mainingissa. Kannella näkyi vaan luotsi, perämies ja vartija. Ilma oli harmaa, tuskin tuulenhenkäystäkään liikkui, meri aaltoili äänettömästi; kaikkialla oli tyhjää ja hiljaista. Laiva kulki unisesti pitkin autiota rannikkoa. Äkkiä kuulivat he laulua; se mahtoi tulla jostakusta, joka istui kajuutan kojun takana. Se oli outo laulu, ja sitä laulettiin pitkäveteisellä tavalla, joka on omituinen kuljeksiville katulaulajille.
Knut oli noussut seisomaan. Hän kuunteli jännitettynä ja katseli puoleksi huolestunein katsein laivan jälkeen. Se kellui eteenpäin ja oli jo kohta kaukana.
»Käännytään takaisin, Pietari», hän sanoi.
Pietari käänsi. Knut värisi.
»On aamukylmä», Pietari sanoi ja pani nutun napit kiinni.