Se ei ollut aamukylmä, joka sai Knutin värisemään. Se oli laulu laivasta. Hän tunsi sen hyvin; se herätti hänessä muiston, joka sai jokaisen iloisen tunteen, joka hänessä äskettäin oli herännyt, putoamaan kokoon, kuin märät purjeet tyynellä.
Epätoivoissaan paettuaan Euroopan sivistyneitä yhteiskuntia oli hän jonkun aikaa harhaillut Eteläamerikan Pampaalla gauchojen ja indiaanien seurassa. Hän koetti huumata itseään hurjilla metsästysretkille näissä suurissa, hiljaisissa erämaissa. Tämmöisellä retkellä hän kerran tuli estanciaan, jossa asui syntyperäinen norjalainen, joka ensin oli koettanut onneaan Pohjoisamerikassa ja, oltuaan hirrenhakkuussa, kullankaivajana ja jokilaivurina, viimein oli häipynyt La Platan rantamille kaksikymmenvuotisen tyttärensä kanssa. Knut otettiin ystävällisesti vastaan ja hän viipyi siellä useita viikkoja. Samahan hänestä oli, missä hän oli; hän etsi vaan unhotusta ja antoi tahdottomasti kuljetella itseään olemuksen merta pitkin minne tahansa. Hän ratsasti puolivilleillä hevosilla yhdessä tyttären kanssa ja metsästi isän kanssa. Hurjassa, hillittömässä elämässä oli jotain, joka hetkeksi juovutti hänen tuskansa. Nuori, levoton, sekaverinen, rohkeasilmäinen tyttö sai jonkinlaisen vallan hänen ylitseen; hän oli hänelle jotain uutta, tuo ruskea, kesyttämätön puolimetsäläinen Pampaalta. Hän ei tehnyt vastarintaa, hän vaan solui, ja kuin he kerran istuivat estancian edustalla, auringon laskiessa äärettömien heinäaavikkojen taa, polttivat äkkiä tytön ruskeat posket hänen poskiaan, ja liitto solmittiin, joka oli tuottava hänelle katkerinta katumusta, mitä hän koskaan oli tuntenut. Seuraavana päivänä hän oli peninkulmien päässä — äkillinen inho sitä naista kohtaan, joka oli hänelle antautunut, oli vallannut hänet ja ajoi hänet pakosalle. Hän palasi kuitenkin takaisin, ja hänestä, naisesta, jota hän ei koskaan ollut rakastanut, piti tulla hänen vaimonsa. Sen laivan haaksirikko, jolla tyttö kulki, lopetti hänen Pampasseikkailunsa. Mutta se oli hänen mielensä painanut raskaaksi, josta hän ei voinut vapautua. Ei koskaan, ei koskaan ollut sen muisto niin masentanut häntä häpeään ja suruun kuin tällä hetkellä, jolloin uusia elämän toiveita oli alkanut hänessä herätä. Hän tunsi itsensä saastutetuksi, tahratuksi — riemuiten hän olisi pilkkaa kärsien kulkenut pyhissävaeltajana halki maailman, jos hän sillä olisi saanut sen taakan elämästään, jos hän olisi voinut pestä itsestään jokaisen hyväilyn jäljet, jota he olivat vaihtaneet.
»Voi, miksi meitä ei kasvateta ainoaksi, miksi me kelpaamme, resigneeratuiksi työntekijöiksi, jotka eivät saa toivoa mitään palkkaa,» Sanoi hän itsekseen. »Miksi meissä elätetään toivoja, joiden täytyy murtua, miksi meitä viihdytetään kaikkiin näihin illusiooneihin, jotka vaikuttavat, että me, ensi kerran selvään nähdessämme ja rehellisesti ajatellessamme, olemme tulla hulluksi, joutua epätoivoon tai moraaliseen rappiotilaan?»
Kesken heidän äänetöntä kulkuaan sanoi Pietari äkkiä: »Knut — sinun pitäisi mennä kihloihin.»
Knut säpsähti kuullessaan nämä odottamattomat sanat, mutta malttoi mielensä heti ja sanoi leikkiä laskien:
»Sinä olet rakastunut ja ihmisystävällinen, Pietari.»
»Sinun pitäisi mennä kihloihin Kornelia Vikin kanssa.»
Knut tunsi ikäänkuin lämpimän virtauksen rinnassaan. Sana oli lausuttu. Tiesihän hän itsekin, että hän rakasti häntä; vaikka se sitten vasta tuntui tulevan todelliseksi, kuin Pietari sen sanoi.
Knut ei vastannut. He purjehtivat edelleen aivan ääneti.
Kuin he jälleen olivat makuuhuoneessaan, alkoi Knut täyttää matkalaukkuaan.