Knut kulki Vikin talon ohi, sen pienen porstuahuoneen ohi, jonka ikkunassa hän niin usein oli nähnyt Kornelian lukevan käsi posken alla, ja pitkin puistoa, josta ruusut ja neilikat tuoksuivat. Tässä hän tiesi Kornelian tavallisesti illoilla kävelevän. Hän seurasi häntä ajatuksissaan. Hän luuli tietävänsä, mitä hän ajatteli näillä kävelyillään. Hän ajatteli kaikkea sitä, mitä me emme saa tehdä, kiusauksia, jotka viekoittelevat ijankaikkisesta elämästä, jonne vain usko ja kuuliaisuus saattavat. Tälle hiljaiselle immelle ei ollut olemassa suuren ajattelemisen ja tutkistelemisen maailmantyötä, kaikkea sitä epäilystä, etsimistä, taistelua, joka on meidän yhteiskuntamme muodostanut. Hän tiesi vain yhden suuren totuudesta lankeamisen ja yhden pitkän kirouksen tien, jolle tuhannet eksyvät ja sitä myöten syöksyvät perikatoon. Kerran oli hänkin siten kuljeksinut ahtaalla maaseudulla ja oli luullut itseään ja muutamia harvoja valituiksi, joita Jumala katseli ja lukemattomat muut eksyneiksi, jotka hapuilevat yhä syvemmälle pimeyteen. Kuinka yksinkertaista ja turvallista elämä oli ollut! Ei epäilystä siitä, mikä oli totuus! Ei mitään kauheata tunnetta järkähtämättömistä luonnonlaista! Ei mitään tuskaa tämän maailman salaperäisyyden tähden, joka niin säälimättömästi katselee meidän kurjuuttamme! Ei epätoivoa ihmiselämän hirmuisten epäkohtien tähden! Hiljainen itseensä vaipuminen, hiljainen keskustelu Jumalan kanssa, joka on katuvain syntisten armelias ystävä, lempeät, rauhoittavat hartaushetket toisten uskovaisten kanssa kirkossa ja rauhallisessa kodissa! Semmoinen oli elämä, jota Kornelia muistutti.
Hän tuli takaisin kaupunkiin ja kulki kirkon ohi. Soitettiin kirkkoon. Hän seurasi ihmistulvaa sisään. Strand saarnasi. Hän puhui Jumalan hyvyydestä. Mistä kaikesta meidän tuli häntä kiittää, häntä, joka antaa meille elämän, ravinnon, vaatteet, kaiken hyvän — —!
Knut väkisinkin muisti papin ruoasta ja viinistä lämpimänä notkuvan pöydän ääressä Hamren maatilalla kiittämässä isäntää juuri samalla äänellä »kaikista näistä Herran lahjoista, joita me niin runsaasti olemme nauttineet».
Hän katsoi pitkin kirkkoa. Etummaisina istuivat suljetuissa penkeissään varakkaat kaupunkilaiset, joista monet olivat syntyneet kunniaan ja rikkauteen. Heidän takanaan oli muu joukko ja siinä monta, monta, jotka olivat työstä kuluneita, nälästä ja taudista laihtuneita ja harmaita. Ja se oli vain pieni murtoluku niistä miljooneista, jotka tekevät työtä, siksi kuin kaatuvat, ylläpitääkseen elämää, jota he eivät ole pyytäneet, vaan jota he kiroavat. Mitähän kaikki nämä ajattelivat kuullessaan kaikesta siitä hyvyydestä, josta meidän tulee kiittää?
— — »Ja kuitenkin,» Strand jatkoi, »kuitenkin on semmoisia, jotka napisevat ja kapinoivat Jumalaa ja niitä vastaan, joille hän on siunannut runsaammin tämän maailman hyvyyttä. — — Se on ajan epäusko.»
Knut ajatteli Kornelian sanoja: »Mitä meidän pitää sanoa köyhille, sairaille ja surullisille?» Hän ei sitä tiennyt, hän vaan tunsi, ettei se ainakaan ollut sitä, mitä Strand nyt saarnasi. Mutta hän tunsi myös, että oli häpeä, rikos elää sitä velttoa katsojan elämää, jota hän oli niin kauvan elänyt, vähintäkään koettamatta edes pienessä piirissä tehdä taistelua olemisesta niin vähän kauheaksi kuin mahdollista.
Kirkosta hän meni satamaan. Meri aaltoili kiiltävänä ja kullanhohteisena vasten rantaa. Kummallista! Maa ei näyttänyt hänestä enää niin toivottomalta ja kolkolta. Hänestä ei enää näyttänyt niin mahdottomalta, että vapaamman henkisen elämän päivänpaistetta ulottuisi näitten rannikkojen koruttomiin koteihin ja uskolliseen perhe-elämään. Se ajatus, että täältäkin saatettaisiin ottaa osaa suureen maailmantyöhön totuuden ja vapauden edestä, ei hänestä enää näyttänyt niin haaveksitun tuhmalta kuin ennen. Mutta samassa hän myöskin muisti, että nythän ei hänen työalansa enää ollut täällä; se koski häneen syvästi, että hänen täytyisi lähteä pois. Hän ei voisi elää hänen läheisyydessään, kuin hänen täytyisi kulkea hänen sivutseen, ikäänkuin häntä ei olisi olemassa; hän tunsi, että siihen hänellä ei olisi voimia.
Hän meni kotiin. Hän tapasi isänsä kotona. Holt näytti alakuloiselta ja puhui vähän. Kuin he olivat juoneet kahvia ja istuivat yhdessä, Knut sikari, isä piippu hampaissa, sanoi edellinen:
»Isä — minun täytyy matkustaa pois.»
Holt laski piipun alas ja katsoi poikaansa, niinkuin hän ei oikein ymmärtäisi häntä.