»Matkustaako?» toisti hän hitaasti ja epävarmasti. »Matkustaako? Mihin?
Mitä sinä tarkoitat?»
»Minä tarkoitan, että minun taas täytyy lähteä maasta pois.»
Holtilta putosi piippu. Hän astui muutamia epävarmoja askelia, sitten hän taas seisahtui, ja hänen kuiva, kurttuinen kätensä hapuili tuolinselkää.
Knut hypähti ylös. »Mikä sinua vaivaa, isä? Oletko sinä sairas?»
»Minua — minua — vaivaa joskus pyörtymys. — Minä en enää siedä yötyötä — ja — minä olen istunut pöytäni ääressä koko yön. — Minä luulen, että minä menen levolle,» sanoi hän hetken vaitioltuaan ja lähti huoneesta.
Knut katsoi hänen jälkeensä. Hän ei ollut aavistanut, että hänen lähtönsä niin koskisi isään. Tämä tuska, tämä äänetön hätähuuto, se ei tullut pettyneestä kunnianhimosta, se oli todellakin isänsydän, joka voihki ajatellessaan eroa. Se näky vaikutti syvästi Knutiin. Hän tunsi, ettei hän oikeastaan koskaan ollut uskonut isänsä rakkautta ja sen vuoksi itsekin oli ollut kylmä.
Saattoiko hän matkustaa pois? hän kysyi itseltään. Oliko hänen oikein jättää se vanha mies säästääkseen itseään taistelusta, joka hänelle tulisi siitä, että täytyisi elää lähellä Korneliaa tohtimatta lähestyä häntä? Ei, hän tuli järkähtämättömästi siihen johtopäätökseen, että hänen velvollisuutensa oli jäädä.
Hän meni isän luo ja löysi hänet pöydän äärestä poski käden nojassa.
Kuin hän näki Knutin, hypähti hän ylös ja sanoi: »Knut, jos sinä matkustat, niin minäkin matkustan!»
»Sinäkö isä? Jättäisitkö liikkeesi? Möisitkö omaisuutesi?»