»Sortukoon, lahokoon kaikkityyni, talot, aitat, laivat — helvettiin kaikki!»
»Ei, isä, sitä ei tarvita. Minä juuri tulen sanomaan, että minä en lähdekään.»
Holt tuijotti häneen; hän ei uskaltanut uskoa sitä heti; hänen täytyi kuulla se uudestaan ja saada selitystä.
»Minä en voi sanoa sinulle, miksi minä päätin matkustaa. Mutta, niinkuin minä sanoin, minä olen päättänyt toisin: minä jään.»
Holt näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut lukea poikansa sisimmät ajatukset. Hän tahtoi oppia tuntemaan sen voiman, joka taas oli uhannut ryöstää häneltä hänen poikansa; hän tahtoi tuntea sen, voidakseen taistella sen kanssa elämästä ja kuolemasta, jos se taas näyttäytyisi.
Hän sanoi kuitenkin vain: »Kiitoksia, kiitoksia, Knut,» ja otti pojan käden omiinsa.
Knutin teki mieli sanoa jotain hellää isälle, mutta hän ei voinut.
He istuivat ääneti hetkisen. Sitten sanoi Knut: »Mutta jos minä jään kotiin, niin minä tahdon hyödyttää.»
Holt katsoi häneen kysyväisesti.
»Kauppa ei minua, niinkuin tiedät, huvita. Mutta enkö minä voisi auttaa sinua tehtaissasi?»