Toiset katsoivat toisiinsa, pudistelivat päitään ja lähtivät hitaasti perästä.
Seuraavana päivänä »Maakunnanlehti» hehkuvan kirjoituksensa kanssa levisi yli kaupungin, ja sitä ahmittiin konttoreissa, kyökeissä ja asuinhuoneissa. Se herätti ääretöntä huomiota. Naurettiin, iloittiin ja ihmeteltiin. »Ei kukaan voi vetää vertoja Björnholtille,» sanottiin, »se on etevä mies.» — »Holt on sen ansainnut,» toiset sanoivat; »hän on pöyhkeä.» — »Hyvä Jumala, sitä röyhkeyttä,» sanoivat rouvat niissä taloissa, joissa Knut oli käynyt vieraissa. »Tämä ihminen on istunut meidän pöytämme ääressä, puhunut meidän tyttäriemme kanssa.» — »Tapelkoot vaan,» tullivahtmestari Vitt sanoi ja pani puita vahvasti pesään tullihuoneen vahtituvassa ja teki itselleen mukavaa ja hauskaa.
Strand pohti kirjoitusta naiskokouksissaan, Fonn hengellisillä kävelymatkoillaan, Vildhagen ja matami Tvet käsittelivät sitä käsityöläisten taloissa, joissa tilaisuuksissa juotiin paljon kahvia ja puhuttiin paljon ylösrakentavaista.
Vikinkin taloon ulottuivat keskustelut Knut Holtista. Muutamilla kaupungin hienoimmista naisista, se on niillä, jotka kuuluivat lihavimpiin »taloihin», oli tapana käydä aamupäivävisiiteillä Vikissä. Siellä he keskustelivat pappien viimeisistä saarnoista, viimeisistä päivällispidoista, viimeisistä kihlauksista, vararikoista ja kuolemantapauksista, syödessään neiti Vikin leivoksia. Vikin talolla oli niin oivallinen asema — kaikkien täytyi kulkea siitä sivu —, neiti Vikin leivokset olivat niin mainioita ja Kornelia oli niin miellyttävä — hän tuskin sanoi sanaakaan eikä koskaan levitellyt toisten puheita. He puhuivat nyt vain Knutista ja aina jotain uutta. Muuan nuorenpuoleinen kauppias oli »siveellisesti vakuutettu», että hän oli nähnyt häntä katukahakassa Parisissa. Kerrottiin myöskin, että hän oli ollut kullankaivajana ja sitten päällysmiehenä plantasissa, jossa pidettiin orjia. Muuan matkustavainen lähetyssaarnaaja kertoi kuulleensa, että hänellä olisi ollut kaksi vaimoa yhtaikaa. Siihen kai oli pätevät syyt, ettei vanha Holt koskaan kertonut, mitä hänen poikansa toimitteli ulkona maailmassa. Mitä hänen toimiinsa kotikaupungissa tuli, niin oli kyllä niitä, jotka tiesivät, miksi hän niin lämpimästi oli ajanut Maria Hansenin asiaa. Ennen ei oltu tahdottu turmella nuoren miehen tulevaisuutta kertomalla sitä kaikkea; mutta nythän, kuin hän alkoi yllyttää roistoväkeä, olisi aivan väärin j.n.e.
Kornelia, joka oltuaan Pietarin ja Hannan häissä oli palannut kaupunkiin nuorikkojen kanssa, kuunteli äänettömänä, hämmästyneenä katsellen näitä »vakavia», jotka kaikki puhuivat hänestä, joka nyt oli »paljastettu». Nämä makeisia pureskelevat naiset näyttivät oikein iloitsevan, kuin he olivat kuulleet uuden huhun, ja hänestä näytti, että miehet olivat vähän mielissään, kuin he olivat keksineet uuden »kristillisen keinon» kiihoittaakseen mielialaa Knutia vastaan. Ja kuin nämä veljet ja sisaret Herrassa olivat kylläkseen juoruilleet ja iloinneet siitä yleisestä paheksumisesta, jonka esineenä Knut oli, huokailivat he ja puhuivat vainosta, jota »Jumalan lasten täytyy kestää». Kornelia ei kuullut koskaan kenenkään kysyvän, mikä oli totta, mikä oli oikein — hän ei koskaan kuullut kenenkään sanovan jalomielistä sanaa »näyttelijästä». Olivatko nämä todellakin ne samat ihmiset, joita hän oli tottunut pitämään pienenä valittuna joukkona, jota maailma vainosi heidän rakkautensa ja hurskautensa tähden?
Kornelia oli kotiintultuaan elänyt hyvin hiljaa. Enimmäkseen hän istui omassa pienessä huoneessaan, jonka sisustuksena oli siniseksi maalattu sänky, valkeat uutimet, pöytä vesipulloineen ja hartauskirjoineen ja pieni kirjahylly, jolla vaan oli sisällöltään rauhallisia ja ylösrakentavaisia kirjoja. Ja hänen siinä istuessaan tulivat vanhat ajatukset ja tunteet takaisin. Hän taas rukoili ja teki katumusta kaukaisten aikojen hurskaitten miesten ja naisten kanssa, joitten kanssa hän oli elänyt paljon läheisempää elämää kuin aikaistensa. Suuret maailmalle vievät kaksoisovet sulkeutuivat hitaasti taas. Hänestä tuntui, niinkuin hän olisi pelastuneena tullut satamaan rohkealta löytöretkeltä kaukaisiin maihin, ja hän kiitti Jumalaa, että hän jälleen istui pienellä aidatulla paikallaan, jolla hän ennenkin oli istunut ja katsonut siniseen taivaaseen, jota hän pyrki aina näkemään kaikkien maallisten pilvien takaa.
Mutta sitten alkoivat vierailut ja väittelyt Knut Holtista, ja Kornelia temmattiin taivasta tavoittelevasta ajatusmaailmastaan. Hän tunsi olevansa matalassa hartaushuoneessa, joka oli täynnä häkää, savua ja ummehtunutta ilmaa. Kaikki nämä vanhat käsitteet, jotka olivat kodikkaasti häneen vaikuttaneet, alkoivat näyttää ummehtuneilta ja kuivuneilta, niinkuin esineet hänen makuuhuoneessaan olivat näyttäneet, kuin hän ensi kerran näki ne maalta tultuaan. Ne kaukaiset, ihanat olennot, joitten kanssa hän äskettäin oli elänyt, katosivat; niitten sijaan tuli toisia, matalaotsaisia, karkeatekoisia ja hirmuisia, ahdasmielisiä ja rumapuheisia.
Hän oli koettanut karkoittaa Knutin ajatuksistaan — nyt nämä herättivät jokaisen sanan, minkä hän oli sanonut, uudestaan elämään. Hän alkoi itsekseen puolustaa häntä. Hän tunsi itsensä osaltaan syylliseksi siihen, mikä häntä oli kohdannut. Siksihän häntä vihattiin, että hän ei enää kätkenyt vakuutustaan; silloin, kuin hän oli salaperäinen, olivat kaikki pitäneet häntä niin miellyttävänä, niin luotettavana. Ja hänhän juuri oli saanut tämän käänteen aikaan hänen esiintymisessään. — —
Se ei voinut olla totta, mitä hänestä kerrottiin. Joka sanalla, jonka hän oli hänelle sanonut, oli ollut totuuden ja suoruuden leima. Ja miksi hän oli uskonut hänelle sen yhden ainoan tapauksen entisyydestään, jos hänellä oli niin paljon peitettävää, mitä Kornelia yhtä helposti saattoi saada tietää. Ei hän kuitenkaan aina voinut itseään täydellisesti rauhoittaa. Ehkä kaikessa, mitä sanottiin, kuitenkin oli jonkin verran totta. Semmoisina epäilyksen hetkinä halusi hän niin sanomattoman mielellään tavata Hannaa saadakseen kuulla jotain Knutista, ja hän oli useampia kertoja jo menossa sinne, mutta kääntyi aina takaisin. — —
Suuri politillinen kokous oli aivan käsissä. Björnholt oli levitellyt, että Knutin lopullinen rangaistus tapahtuisi siellä. Hän oli siellä »vakavasti interpelleerattava», hän oli sanonut. Nämä sanat kulkivat ympäri kaupungin. Rehtorin rouva toisti niitä joka suuressa talossa juhlallisen kärsivällä tavalla, joka sai muutamia, jotka eivät tunteneet parlamentaarista kieltä, odottamaan vavistuksella, mitä tuleman piti. Oli aivan kuin hän olisi sanonut: hän mestataan ja ehkä ensin silvotaan. — Matami Tvet levitti uutista käsityöläisperheisiin. Suutarimestari Hansen, joka teki työtä kaikkiin kaupungin hienoihin taloihin, ja joka sen vuoksi luonnollisesti oli oikeiston miehiä, vihelteli hiljalleen sen kuullessaan ja toisti: »Voi hemmetti sentään, kuinka häntä interpelleerataankin!» — »On sentään sääli nuorta, kunnon miestä», sanoi hänen vaimonsa. — »Vielähän», mies vastasi; »hänhän on hurjastelija.»