»Tottahan sinä jäät?» Hanna sanoi.
»En, kiitoksia, minun täytyy mennä kotiin.»
»No mutta», Pietari pyysi, »ettekö te tahdo viettää tätä iltaa meidän kanssamme?»
»En — kiitoksia — minun täytyy mennä kotiin — kiitoksia.»
Hän otti joutuisasti kapineensa ja kiiruhti tiehensä.
»Hän ei tahdo tavata häntä», Hanna sanoi, kuin hän oli mennyt.
Pietari pudisti surullisena päätään.
Kornelia riensi pimeää, lokaista katua pitkin, niinkuin häntä olisi ajettu takaa. Vasta kuin hän oli puutarhan aidan sisäpuolella ja oli pannut portin kiinni, pysähtyi hän hengästyneenä ja nojautui aitaa vastaan vavisten kuin ajettu eläin.
Kuinka hän oli peljännyt. Vähällä hän oli ollut taipua! Kuinka hänen oli täytynyt ponnistella päästäkseen pois.
Mutta miksi hän olikin uskaltanut tehdä sen? Miksi hän oli mennyt sinne? — — Hän painoi päänsä alas häpeissään — — hän oli sydämessään toivonut, että se vaarallinen tapahtuisi.