Se kuvaus isästä ja pojasta, joka nyt seurasi, oli mestariteos. Tämän »uskovaisen sielun» edessä saattoi Björnholt käyttää koko taitoaan näkemään salaisia vikoja niissä, joita vastaan hän taisteli, ja keksimään ne sameat lähteet, joista he ammensivat. Neiti Vik kuunteli ihmetellen — hänestä niinkuin koko kaupungista, hän oli »etevä henki.» Vik nyökäytti päätään ja tunsi hartautta mielessään. — Hän näki kaiken takana sen opetuksen, että kaikki tässä maailmassa on lokaa, ja se ajatus teki häneen syvän kristillisen vaikutuksen.
Myös Kornelia kuunteli. Hänkin tunsi, että se oli mestarillista. Joka sanalla oli kärki, äänikin solvasi. Hänessä oli halu huutaa, huutaa koko maailmalle: sinä valehtelet, valehtelet, valehtelet! Jotta hän todellakin oli saattanut istua kuuntelemassa kaikkea, mitä viime viikkoina oli Knutista sanottu, ja etenkin nyt istua ja kuunnella Björnholtia liikahtamatta, sanaakaan sanomatta! Että hän saattoi olla niin kurja pelkuri! Jokainen uusi ivailu sai hänet vapisemaan, kylmä hiki peitti hänen kätensä. Välistä hän ei enää ajatellut, hän ei kuullut joka sanaa, hän ei oikein tietänyt, missä, oli — isä ja täti kävivät epäselviksi, he katosivat yhä kauvemmaksi pimeään — hän kuuli Björnholtin raskaat askeleet yksitoikkoisessa tahdissa ja näki hänen varjonsa kiipeävän ylös seinää myöten ja sitten taas alas lattialle. Sitten hän taas hetkisen seurasi hänen puhettaan, mutta se kuului kaukaa, kunnes yksityinen raaka ja häjy sana välähti ikäänkuin kipinä sammuvasta kekäleestä, ja samassa hänessä tapahtui muutos. Hän ei arvellut, hän ei punninnut, kaikki pelko oli kadonnut, yksi ainoa halu hänessä eli, valtaava halu toimimaan, vastustamaan, hillitsemään häntä, tai heittäytymään maahan hänen eteensä likaan poljettavaksi, jakaakseen kaikki ahdistetun kanssa ja antaakseen koko maailman tietää, että hän tahtoi tehdä sen nyt ja aina!
Hän oli noussut ylös ja seisoi äkkiä aivan Björnholtin edessä kalpeana, kankeana kuin unissa kävijä, silmät suurina tuijottavina ja huulet puoleksi auki ja melkein valkeina. Lujalla, mutta kummallisen kuivalla, oudolla äänellä hän sanoi:
»Te puhutte minun kihlatustani.» — — —
Björnholt pysähtyi samassa. Hänen varjonsa näytti äkkiä tarttuneen kiinni seinään. Hänen paksut, pörröisen parran peittämät huulensa jäivät auki ja paljastivat epätasaiset hampaat ja punaiset ikenet. Hänen tuijottavat silmänsä näyttivät himmeiltä.
Vik lennähti kuullessaan tyttärensä sanat niin päistikkaa tuolistaan, kuin olisi näkymätöin jättiläiskäsi tarttunut häntä niskaan ja muitta mutkitta heittänyt hänet keskelle lattiaa. Siinä hän sitten seisoi ja juurtui kiinni siihen paikkaan.
Neiti Vik katsoi tylsästi muihin. Hänellä oli aivan oikea käsitys, ettei hänen päässään ollut ainoatakaan ajatusta.
Kuin Björnholt vihdoinkin alkoi toipua lamauttavasta hämmästyksestään, katsoi hän ensiksi puoleksi kysyväisesti, puoleksi uhkaavaisesti Vikiin. Mutta kuin tämä ei sanonut sanaakaan, vaan jäi seisomaan läpitunkemattoman näköisenä, silmät kokonaan tuuheitten kulmakarvojen peitossa, pani hän kiireesti hapuillen nuttunsa napit kiinni, kaappasi hattunsa, kääntyi suoraan kivettyneeseen kauppiaaseen, katsoi häntä äreästi silmiin ja mörähteli: »Kiitoksia, herra Vik. Sen minä sanon, että oikein te olette, hitto vieköön, oikein jalosti menetelleet. Kihlaatte tyttärenne Knut Holtin kanssa ja juuri nyt ja meidän selkämme takana. Se on — se on — minä sulkeudun suosioonne, herra Vik!»
Vik ei edes katsonut hänen jälkeensä. Hän seisoi liikahtamatta. Kuin ei Kornelia liikahtanut eikä puhunut, teki hän sisarelleen merkin. Tämä lähti huoneesta. Sitten hän puoleksi kääntyi tyttärensä puoleen; uhkaava myrsky välähteli mustien kulmien alla. Hän oli kuitenkin vielä vaiti. Tyttären asia oli selittäitä. Mutta hän ei virkkanut mitään. Sitten Vik astui pari kertaa edestakaisin ja asettautui selin lamppuun, katsoi sivulta tyttäreensä ja kysyi matalaan:
»Onko se totta?» Ääni, koko mies vapisi.