»On.»
»Sinä olet kihloissa Arne Holtin pojan kanssa?»
»Olen.»
»Seikkailijan, Jumalan kieltäjän, viettelijän pojan kanssa —»
Kornelia katsoi ylös.
»Niin, kaikkea sitä on Holt. Ja semmoisen miehen pojalle sinä tahdot antautua?»
»Niin.»
Jokainen vastaus lausuttiin hiljaa, mutta järkähtämättömän päättävästi. Hän katsoi isää tyynesti silmiin; hienot, melkein verettömät huulet kokoon puristettuina; hänessä oli jonkinlaista kylmää varmuutta, jota isä salaa pelkäsi. Hän oli kuin petoeläin, jota pidetään häkissä hienoilla, taipuvaisilla, mutta kulumattomilla rihmoilla. Hän alkoi taas kävellä. Lattia narahteli hänen allaan, Hänen kasvonsa kävivät yhä uhkaavammiksi.
»Onko se siis sinun aikomuksesi, aivan täyttä totta? — Kornelia, minusta olisi tuntunut vähemmin kauhealta, jos sinä olisit antanut minun puotilaiseni viekoitella itsesi, kuin että sinä olet mennyt kihloihin Knut Holtin kanssa.»
»Siksikö, että hän on isänsä poika?»