»Niin, etupäässä sen vuoksi. Vaikka minä en olisi mitään tiennyt hänestä, olisi siinä minulle kylläksi, että hänellä on Arne Holtin verta suonissaan. Holtin pojasta saattaa tulla ainoastaan, mitä isä on: röyhkeä Jumalan kieltäjä. — Minä en sitä ymmärrä, en minä sitä ymmärrä. Jospa hän hetkeksi saattoikin huumata sinut, niin pitäisihän sinun toki uskoa, mitä kaikki kunnon ihmiset sanovat — Björnholt, Vildhagen —»
»He eivät ole kunnon ihmisiä.»
»Mitä? Eivätkö ole? Kornelia, mitä tämä on? Eivät ole kunnon ihmisiä? Jumala rangaiskoon sitä miestä, joka on varastanut sinut minulta! Minä tiedän, että minä olen tehnyt tehtäväni. Minä olen kasvattanut sinua Herran kurissa, minä olen pitänyt sinua eroitettuna tämän maailman pahuudesta. Minä en koskaan antanut sinun jäädä kirkosta pois, minä hankin sinulle kristillistä seuraa, minä en koskaan suvainnut maallista kirjaa talossani. Ja sitten — kaikki turhaan!»
Hänen äänensä oli kuiva ja käheä; sanat viimein olivat tukehtua, hänen täytyi vaieta. Vähään aikaan taas ei kuulunut muuta kuin hänen raskaat askeleensa. — — Kaiken tämän piti sitten tapahtua hänelle, hänen talolleen, jossa ei kukaan ennen ollut voinut löytää ainoatakaan tahraa. Ja että se vielä oli Arne Holtin poika, joka hänet masentaisi! — — Äkkiä murtuivat kaikki siteet, hän ei enää voinut hillitä itseään:
»Kornelia, minä en sitä salli!» hän huusi kasvot kuolonkalpeina, kovina ja tylyinä ja silmät suurina, melkein hurjistuneen näköisinä, ikäänkuin hän olisi julistanut vihaisen, järkähtämättömän Jumalan tuomiota.
»Minä olen kihloissa hänen kanssaan, isä», hän vastasi — tällä kertaa hänen äänensä värähteli tuskin huomattavasti.
Vai niin! Todellakin! Tyttö oli uskaltanut! Arne Holtin siis onnistui masentaa hänet toisen kerran. Taikka uskaltaisiko hän viimeistä keinoa käyttää? Kertoisiko hän tyttärelleen, mikä oli perimmäinen syy, ettei hän koskaan saattaisi suostua hänen valintaansa? Kertoisiko hän hänelle, että hän oli rakastanut Knutin äitiä?
Ei, sitä hän ei voinut. Hänen oli kuitenkin mahdotonta puhua tyttärelleen siitä suuresta pettymyksestä, joka oli hänestä tehnyt semmoisen totisen miehen, mikä hän nyt oli — hän ei voinut kertoa hänelle, että se nainen, josta sitten oli tullut hänen vaimonsa ja Kornelian äiti, oli ollut ainoastaan hänen kuuliainen apulaisensa, jota hän ei koskaan ollut rakastanut.
Hän tunsi, ettei hän tällä hetkellä mitään voinut toimittaa. Hän ei voinut luopua vastustuksestaan, mutta hänen täytyi odottaa.
»Hyvä, vastaa itse puolestasi! Yhden seikan minä sanon sinulle: Minun talooni hän ei saa jalkaansa panna.»