Sen sanottuaan hän lähti huoneesta. Kuin hän oli poikessa, vaipui Kornelia alas, — hän oli vain sanomattoman tahdonlujuuden avulla pysynyt pystyssä loppupuolella keskustelua isän kanssa. Hän jäi virumaan samaan paikkaan, missä hän oli seissut. Hän ei mennyt tainnoksiin, hän käsitti selvästi kaikki, mitä tapahtui — hän ei vaan jaksanut pysyä pystyssä; hän oli niin painavan, niin kuolettavan väsynyt. Hän virui hiljaan vähän aikaa ja katsoa tuijotti kynttilää, pöytää ja kahta pulloa, ja huone hänestä tuntui niin inhottavan kapakkamaiselta.
Niin hän virui, kuin täti tuli sisään ja huutaen riensi hänen luokseen. Silloin hän hypähti ylös: »Hiljaa täti, älkää huutako — ei minua mikään vaivaa — minä olin vain niin väsynyt.»
Hän purskahti itkuun ja pani kädet tädin kaulan ympärille. Niin he seisoivat hetkisen. Täti valitteli. »Kornelia, jotta sinä saatoit — —»
Kornelia päästi hänet irti. Että hän todellakin saattoi. Nyt hän ei sitä itsekään enää ymmärtänyt. Se oli niin käsittämätöntä, että se oli sanottu, että se oli järkähtämättömästi ratkaistu, että hän tässä huoneessa muutamia silmänräpäyksiä sitten, Björnholtin ja isän läsnä ollessa, oli sitoutunut, sitoutunut mieheen, joka ei siitä tiennyt mitään.
Sitten hän taas kuuli Björnholtin sanat, ja hän tunsi, että hän arvelematta tekisi samoin uudestaan. Mutta niin pian kuin näiden sanojen kaiku katosi ja hän vain ajatteli, mikä oli tehtävä, silloin kaikki tuntui hänestä niin kauhealta, ettei hän sitä voisi kestää.
Mutta hän ei saanut aikaa miettimiseen. Vielä samana iltana Björnholt levittäisi uutista ympäri kaupunkia; sitä jo ehkä nyt ahmittiin hillitsemättömällä kiihkolla kaikissa taloissa, joissa uutisia ikävöitiin. Hänen täytyi lähteä, hänen täytyi tavata Knutia vielä tänä iltana.
Hän puki päällysvaatteet päälleen, syleili tätiään, joka näytti liikuttavan hämmästyneeltä ja avuttomalta, ja sanoi: »Hyvää yötä, täti — minä jään Hanna Strömin luo yöksi.»
»Mutta, Kornelia, rakas lapsi kulta — ajattelehan — laupias Jumala, et suinkaan sinä aio — —»
Hän puhui itsekseen. Kornelia oli jo ulkona ja riensi eteenpäin pitkin katua.
Matkalla hän taas ehti ajattelemaan. Hän kuvitteli mielessään, mitä oli tapahtuva. Hän kuvitteli tulevansa sisään. Siinä seisoi Knut aavistamatta mitään, ollenkaan mitään, ja katsoi kysyväisesti häneen. Sitten pitäisi hänen kertoa, selittää, — kylmillä sanoilla pitäisi hänen kertoa kaikki voimatta loihtia esiin mitään siitä, joka oli hänet hurmannut. — Jos hän olisi ollut läsnä. Helppoa silloin olisi ollut mennä hänen luokseen ja sanoa: minä olen kanssasi, tänään, huomenna, aina. Sinun taistelusi, sinun kohtalosi ovat minun nyt ja aina. Mutta nyt — nyt se tuntui hänestä niin voittamattoman vaikealta, että hän mieluummin tahtoisi kestää mitä tahansa!