Nyt hän näki Strömin valaistut ikkunat. Siellä sisällä he istuivat. Hänestä tuntui jo, niinkuin kaikki olisivat alkaneet katsella häntä ja kysyä hämmästyneinä — — Hän viivytteli, meni sivu, mutta ei kauvemmaksi, kuin että hän näki talon. Täytyihän hänen mennä sisään, ennenkuin Knut meni pois.
Kadulla oli vielä paljon ihmisiä. Juopuneita työmiehiä ja merimiehiä vetelehti kapakasta kapakkaan. Muuan heistä huomasi hänet ja lähestyi häntä. Toisia seurasi. Hän vetäytyi aivan seinään kiinni, mutta he huomasivat hänet taas. Uusi pelko karkoitti vanhan — hän kiiruhti Pietarin talon portista sisään, portaita ylös ja sisään kyökkiin.
Hanna parhaallaan valmisteli illallista. Kuin hän näki Kornelian, löi hän kätensä yhteen ja huusi: »Kornelia! Tulithan sinä kuitenkin!» Sitten hän äkkiä vaikeni ja meni lähemmäksi — hän oli huomannut, kuinka tavattoman kalpea Kornelia oli.
»Hyvä Jumala — eihän teillä vaan lie tapahtunut mitään onnettomuutta?»
»Ei, ei, mutta minun täytyy puhua sinun kanssasi —», Kornelia sanoi päättävästi, matalaan ja väkinäisesti.
Hanna heitti kyökkiesiliinan edestään, otti kynttilän ja vei Kornelian pieneen huoneeseen makuuhuoneen viereen. Kuin hän oli lukinnut oven ja pannut kynttilän kädestään, kysyi hän: »Mitä se on, Kornelia?»
Mutta hän ei saanut vastausta. Kornelia heittäytyi hänen kaulaansa ja purskahti itkemään.
»Mikä sinua vaivaa, Kornelia? Sinä olet niin kalpea —»
Kornelia ei voinut pitkään aikaan vastata. Joka kerran kuin hän koetti, alkoi hän uudestaan itkeä.
»Kerro, kultanen, kerro», pyysi Hanna, joka alkoi aavistaa, mitä se koski.