Ja vähitellen sai Korneliakin sen verran valtaa ylitseen, että hän saattoi kertoa ystävälleen, mitä oli tapahtunut.
Hanna tuskin saattoi kuulla häntä loppuun saakka. Hän syleili häntä, suuteli häntä ja huudahti: »Voi sinua kultaista, herttaista, armasta, — — tämä on ihmeellisintä, mitä minä koskaan olen kuullut! Voi, kuinka sanomattoman iloinen minä olen! Ja Pietari! Pietari! Hyvä Jumala, hän varmaankin menee sekasin ilosta! Minun täytyy juuri nyt mennä sisään —!»
Kornelia tarttui hänen käteensä. »Hanna — oletko sinä — et suinkaan sinä —»
»En, sehän on totta, eihän hän tiedä, että hän on kihloissa, mies parka! — — Ei, mutta tämähän on todellakin ihmeellistä! Mitään tämmöistä en minä koskaan ole kuullut!»
Ja sitten hän purskahti hilpeään, tarttuvaan nauruun, jotta Korneliakin vähällä oli siihen yhtyä, ja hetkisen kuluessa hänestä tuntui vähemmän kauhealta kuin ennen.
»Mutta etkö sinä tahdo tulla sisään?»
»En, anna, minä istun täällä.»
»Istu. Minun täytyy taas mennä kyökkiin.»
Hän alkoi taas puuhata illallista. Ruokalista kerrassaan muutettiin. Nyt täytyi olla paljon juhlallisempaa. Jollain tavalla hänen piti saada osoittaa syvää, syvää iloaan. Hän meni sisään ja kattoi pöydän uudestaan. Miehet puhelivat illan tapahtumista. Tuon tuostakin Hanna jollain leikkipuheella sekaantui heidän keskusteluunsa. Hänen täytyi päästää iloaan ilmoille; hän oli liian iloinen.
Pietari huomasi, että oli neljälle tilaa tehty.