"Vai niin!" sanoi Erkki kylmämielisesti, "ja mikä on syy tähän muutokseen?"
"Hän on jo, niinkuin sanoin, perehtynyt oloihinsa. Nyt on vaan aamusta iltaan tanssia, näytelmiä ja kaikellaisia huvituksia. Niin, herra ylioppilas, siitä näette, mihin teidän korkeat ajatuksenne ja kauniit sananne kelpaavat?"
"Näyttää siltä kuin saisin ne pitää itsekseni", vastasi ylioppilas katkerasti, koettaen kohottaa olkapäitään.
"Niin, parastahan se onkin — ha, ha, ha, — niin, tulkaa nyt pian käymään pappilassa, niin saatte vähän lukea hänen kirjeitään, jos haluatte. Minä istun enimmäkseen yksinäni koko illan."
He erosivat, ja kotiin tultuaan rupesi pastori paperein joukosta etsimään Ainon viimeistä kirjettä. Sisällys oli seuraava:
"Rakas isäni!
Kuinka hauska, että sinä olit luonani puhelemassa kanssani. Nyt ei täällä enään ole yhtään ikävä! Päinvastoin viihdyn varsin hyvästi ja mitä kauemmin olen, sitä hauskempi minulla on. Nyt alan paremmin perehtyä kaikkeen, ja huomaan, että minä vaan olen ollut tyhmä. Oi, kuinka vähän olen tietänyt ja kuinka vähän nytkään tiedän! Nyt vasta sen huomaan, kun joka päivä opin jotain uutta. Kuinka paljon täällä on katselemista ja kuinka paljon oppimista. Minä tulen joskus aivan pyörryksiin tästä hälinästä, johon en ole ennen kotonani tottunut, mutta se on kuitenkin hauskaa. Minä käyn tansseissa, teaaterissa ja kaikellaisissa pidoissa; sillä Mathilda taitaa olla kaikkein tuttu ja hän osaa niin hyvästi puhua puolestaan, ja keksii aina niin paljon hauskuutta, että kaikki mielellään tahtoisivat hänet mukaansa. Siten tulen minäkin hänen kanssansa ja minun täytyy myöntää, että kaikki ovat minulle hyvin ystävällisiä. Ei voi uskoa kuinka monta ystävää olen täällä saanut, Georgina Almoigin ja Susanna Gjerstadin. Kuinka suloinen on tuo Susanna! Hän kysyi tahtoisinko minä muutamaksi yöksi tulla hänen luoksensa, niin olisi meillä niin hauskaa yhdessä. Ainoastaan toisinaan valtaa minut koti-ikävä, ja silloin en melkein tiedä mitä tehdä.
Niin kävi nykyjään kylpymatkoillani. Ilma oli kaunis ja raitis, järvi kirkas kuin peili, ja auringon säteet kimaltelivat veden pinnalla. Kun ilta tuli ja aurinko laskeutui, istahdin minä rantakivelle yksinäni, ja katselin järvelle päin. Silloin tuntui minusta niin kummalliselta. Kun näin auringon tulipunaiset säteet ja rusottavat pilvet, kun äkkiä tuli syvä hiljaisuus, kuului ainoastaan pienten aaltojen loiskinta rantaa vastaan ja raitis tuulen suhina, — silloin, en tiedä miten en voinut olla ajattelematta kotiani, sinua, isä, ja kaikkia teitä ja silloin halusin niin hartaasti saada itkeä. Mutta samassa tunsin kuinka kaksi käsivartta minua syleili ja joku suuteli minua poskelle, se oli Mathilda, joka nauraen sanoi, ett'en nyt saisi olla niin tunteellinen, vaan tulisin leikkimään muiden kanssa. Silloin en minäkään voinut olla nauramatta enkä enää tuntenut ikävää. Mutta, isä, nyt muistan, tiedätkö mitään tuosta ylioppilaasta? Ajatteleppas, Susanna kertoi minulle kerran, että hän oli kihlannut tytön, joka nyt on naitu luutnantti Karlson'ille, mutta tämä purki kihlauksen, sillä ylioppilas tahtoi aina olla hänen herrana ja tahtoi aina neuvoa, miten hänen tulisi käyttäytyä ja muuta sellaista; ja tästä tyttö suuttui, niinkuin luonnollista oli. Hän oli samallainen raukka kuin minäkin, joka vaan oleskelin siellä maalla, kuuntelin ylioppilaan saarnoja, enkä tiennyt mitään parempaa. Mutta sitten tuli hän kaupunkiin ja oppi tuntemaan tämän Karlson'in. Minun olisi kyllä tehnyt mieli itkeä ylioppilaan tähden, ja ajatteleppas — sitä teinkin ensimmäisinä päivinä. Silloin tekivät he aina ivaa hänestä ja minun kävi häntä sääli; sillä hän on aina ollut minulle hyvä. Mutta nyt ymmärrän, että hän vaan on pilkannut minua ja Mathilda sanoo, ett'ei minun koskaan pitäisi huolia sellaisista juhlallisista herroista, sillä he ovat vaan olevinansa ja luulevat itseänsä niin paljon paremmiksi meitä, mutta oikeastaan vaan pilkkaavat meitä. Susanna kertoi myös ylioppilaan luvanneen, ett'ei hän enään koskaan menisi kihloihin, ja mielellään olkoon hän menemättä, sillä ei suinkaan löydy ketään, joka hänestä välittäisi. Tämän luutnantti Karlson'in tunnen hyvin hyvästi, et voi uskoa kuinka hän on suloinen. Hän on niin komea, niin hauska ja tarjoo vähän väliä minulle limonaadia jään kanssa ja muita herkkuja. Nyt ei minua enää peloita puhella herrojen kanssa, niinkuin ensin alussa, ja se on Mathildan ansio. Hän on ihmeellisen sukkela ja taitava neuvomaan minua. Näkisitpä mitä teemme iltasilla huoneesemme tultuamme. Silloin on hän aina olevinaan hieno, ylhäinen rouva, joka ottaa vastaan minua, vierasta, joka tulen käymään hänen luoksensa. Hän näet silloin loikoo sohvalla, pyyhkien hamettaan hienolla nenä-liinallaan, ja minä tulen niiaten ovesta häntä vastaan. Sitten opettaa hän minua, niinkuin sinä käskit, miten minun pitää niiata ja kävellä, mitä minun pitää sanoa ja silloin nauramme me molemmat, siksi kuin hänen äitinsä koputtaa kattoon ja käskee meidän olla hiljaa. Niin, sitä Mathildaa, sitä Mathildaa! Mutta et voi uskoa miten hän kuitenkin hallitsee koko taloa, vaikka hän onkin niin iloinen. Palvelijatkin pelkäävät häntä eivätkä tohdi sanoa mitään häntä vastaan, kun hän vaan on määrännyt jotain. Se on jotain toista kuin kotona, missä Mari pani minut jauhaamaan kahvia. Mutta odotappas, kun tulen kotiin, niin on kaikki käyvä toisin. Ei ole hyvä, että palvelijalla on liiaksi vapautta, sillä silloin ei tule mitään kunnollisesti tehdyksi. Niin, odota vaan, isä, niin saat minusta kunniaa, minusta voi vielä tulla hieno neiti. Hyvästi nyt, tervehdä kaikkia kotona olevia, jotka minua kaipaavat.
Aino."
Luettuaan vielä toisen kerran kirjeen nauroi pastori, hieroen hyvällä mielin käsiänsä ja pani sitten kirjeen entiseen paikkaansa. Mutta tästä saakka ei ylioppilas enään koskaan käynyt häntä tervehtimässä. Hän kuljeskeli vaan kuluneessa nutussaan yksin, ajatuksiinsa vaipuneena, tietä pitkin. Ikkunasta loisti valo, niinkuin tavallisesti myöhään yöhön asti, ja sisällä istui Erkki, pää käden nojassa ja väsyneet silmät tuijottaen kirjaan. Aino oli hänestä kuin juurineen maasta temmaistu kukka, kuin unohduksiin joutunut laulu. Jos hän joskus juohtui hänen mieleensä, tarttui hän kirjaansa, haihduttaakseen entisiä muistojaan.