"No, voittehan vielä juoksennella niityillä ja kiivetä vuoria ylös."
"Voin kyllä, kiitän nöyrimmästi, mutta enhän minä enään ole mikään koululapsi."
"Vai niin, mutta olihan ennen aikaan vuorille kiipeeminen teidän suurin innoituksenne?"
"Ennen kyllä oli — mutta ei enään."
"Se on totta, minä aivan unohdin, että siitä on niin äärettömän pitkä aika, kokonainen vuosi! Ajatelkaa mikä ikuisuus!" Ylioppilaan kasvoissa näkyi pilkallinen, mutta samalla myös totinen katse. "Mutta, Aino neiti, muistatatteko mitä sanoin? Muutamien vuosien perästä ette enään riemuitse vuorilla. Enkö ennustanut oikein."
"Olette oiva profeeta", vastasi Aino, laskien päivänvarjonsa melkein alas; "mutta ettehän tahdo, että minun talvellakin pitäisi kiivetä kallioille?"
"Talvella, en tietysti."
"Niin, ja mitä voisin tehdä koko pitkän taimen? Täällähän ei ole tanssijaisia, ei teaatteria, ei laulajaisia tahi soittajaisia, eikä mitään huvituksia". Aino näytti aivan epätoivoiselta.
"No — ehkäpä nyt saatte lukemiseen paremmin aikaa, jota ei teillä ennen ollut, ja saattehan sitten maata, riisua päältänne ja pukea päällenne, meneehän siihenkin aikaa."
Aino ei ollut kuulevinaan näitä viimeisiä sanoja. "Niin, jospa vaan saisi kirjoja, mutta eihän täällä ole edes lainakirjastoakaan."