"Minun kirjastoani saatte mielellänne käyttää hyväksenne, jos vaan tahdotte", sanoi ylioppilas kumartaen kohteliaasti.
"Kiitos, mutta teillä on varmaankin paljaita tieteellisiä kirjoja?"
"Se riippuu siitä, mitä kukin itse pitää tieteellisenä; minulla on
Walter Scott'in romaanit!"
"Walter Scott'in? — Niin, mutta hän kirjoittaa aina niin pitkiä, ikäviä johdantoja. Onko teillä mitään Emélie Carlén'ilta?"
Ylioppilas otti askeleen taaksepäin ja katseli kauan aikaa Ainoa.
"Luetteko Emélie Carlén'in teoksia?" kysyi hän hämmästyneenä.
"Miksi en niitä lukisi?" vastasi Aino koettaen salata punastumistaan.
"Mathilda sanoi, että ne olivat hyviä kirjoja."
"Niinhän se varmaankin on, Paul de Kock kirjoittaa myös hyviä romaaneja, eikö niin? Eikö Mathilda sitäkin sanonut? Mutta miten voitte te, Aino neiti, siten seurata virtaa ja uskoa todeksi kaikki mitä muut sanovat? Kuulkaapas nyt vähäisen Emélie Carlén'in kirjoittamaa. Kirjoitin kerran muistiin muutaman rivin 'Hammarbyn kirkonvihkiäisistä'; kuulkaapas vaan tarkoin." — Hän otti esiin muistiinpanokirjansa ja luki: Nuorukainen seisoi tytön edessä. Kalpeus harmaa kuin tuhka peitti nyt näitä kasvoja, jotka äsken olivat sydämmellisimmän rakkauden innostamat. Mustansiniset suonet paisuivat hänen otsallaan ja hänen ennen niin kirkkaat ja kauniit silmänsä hehkuivat kuin palavat kekäleet suurissa, syvissä kuopissaan. Hänen hampaansa tärisivät niin kovasti, että hän turhaan yrittäessään puhua puri huultansa niin että veripisara toisensa perästä putosi alas tytön valkealle puvulle, missä ne värähtelevät, siksikuin morsiamen kyyneleet sekaantuivat niiden purpurasyliin ja ne yhteen sulautuneina imeytyivät avioliiton kuolinvaatteisin."
"Eikö se ole teidän mielestänne kaunista ja hauskaa kuulla, ja kuu sitä paitsi luemme myrkyttämisistä, murhista, kuolemasta, ihmisistä, jotka syöksyvät syvyyksiin ja musertavat päänsä ruumisarkkuihin, niin saamme tarkan kuvauksen ruotsalaisten kansanelämästä. Eikö niin?"
"Minä en tunne ruotsalaisten kansanelämää", vastasi Aino lyhyesti.
"Totta vastasitte", alkoi ylioppilas taas, "mutta muistattehan kouluajoiltanne, että Ruotsissakin asuu ihmisiä. Ja ihmisiä, tosi ihmisiä tulee tosi runoilijan kuvata, sillä, näette sen, kirjailijain teosten pitää olla ihmisten elämän peilinä, ja maa ei ole täynnä pahoja henkiä ja enkeleitä, vaan ihmisiä. Kaikki väärä ja valhe, kaikki mitä kirjailija on tuonut esiin jännittääkseen vaan lukijainsa mieliä, on ainoastaan sellaisille nuorille tytöille, jotka mielellään haluavat jotain mieltä kiihoittavaa."