Ylioppilas katseli pilkallisesti Ainoa, joka ei vastannut mitään, vaan puri huultansa, ja hän jatkoi sitten:
"Niin, tiedättekö, neiti, että me elämme nykyjään kummallisella aikakaudella. Älkää luulko, että teillä yksin on sellainen mielipide, ei, teillä on suuri joukko puolellanne. Tanskassa saatte kuulla, että kun vaan osaa lyödä nyrkkinsä pöytään ja kirota, niin että maa tärisee, huutavat he: kas sellainen norjalainen! ja jos vaan pistää toista puukolla, vierii alas vuorelta, seisoo pohjattoman kuilun partaalla tahi kiipee jyrkkää Aaretoldin vuorta ylös ja tekee muita mahdottomia konstia, niin kuuluu kohta: sepä vasta norjalaista!"
Aino ei vastannut, vaan kulki hiljaan suuttuneena eikä ollut mitään kuulevinaan. Ylioppilasta huvitti nähdä, kuinka kauan hän taisi olla ääneti; mutta kun Aino oli itsepäinen, täytyi hänen itsensä taas puuttua puheesen.
"No, varmaankin ai'otte käydä kylässä, kaikkien lapsuuden ystävienne luona", sanoi hän, "niin saatte nähdä, että löydätte ihmisiä, joiden kanssa kannattaa olla."
"Voitteko mainita minulle ketään heistä?" kysyi Aino loukattuna.
"Oo — ensiksikin olen minä nyt täällä", ja ylioppilas loi häneen veitikkamaisen katseen.
"Te — niin — mutta" — Aino näytti olevan hämillään.
"Mutta", toisti Erkki, katsellen häntä yhtä veitikkamaisesti.
"Te", — Aino tavoitteli sanoja — "Teitä näen niin harvoin", sanoi hän vihdoinkin, uskaltamatta katsahtaa häneen.
"Sehän on teidän omassa tahdossanne", vastasi ylioppilas. "Te tiedätte missä minua saa tavata. Minä kävelen nyt, niinkuin aina ennenkin, joka aamu ja kuulin, että teilläkin on tapana tehdä niin terveytenne tähden."