Aino ei vastannut mitään.
"Voittehan te puhua talonpoikienkin kanssa täällä ympäristöllä, olisihan sekin joskus hauskaa."
"Talonpoikien kanssa — ei kiitoksia, niistä on minulla kylläkseni kotonakin."
"Vai niin? Mutta sanoihan tuo suuri kirjailija Holberg'kin, ett'ei hän koskaan puhunut talonpojan kanssa, oppimatta häneltä jotain."
"Heiltä hän varmaan onkin oppinut kaiken raakuutensa", vastasi Aino viisastellen.
"Vai onko Holberg'kin mielestänne raaka? Eikö se ollut Mathilda, joka sen sanoi? Mutta 'Kaunis Helena' ja kaikki muut ranskalaiset operetit, joissa pilkataan avioliittoa ja kaikkein pyhintä, mitä ihminen omistaa, ne eivät ole raakoja? Te olette siis tottuneet ja aivan perehtyneet kaupungin keskusteluihin, te osaatte ulkoa kaikki nuo korupuheet, te purjehditte siis tuossa leveässä virrassa. Mitä tekevät kaikki nämät sivistyneet kaupungin ihmiset? Syövät, juovat, nukkuvat, peittävät jokaisen totisen ajatuksen paljaisin sukkeluuksiin, elämän vaatimukset joutaviin puheisin, eivätkä halua muuta korkeampaa kuin kilpailla toistensa kanssa hyvillä ruo'illa. Mitäpä voi ihmetellä niissä, jotka nuolevat tomun ylhäisien jaloista ja myövät oman sielunsa ja suunsa voidakseen paremmin lämmitellä itseään ylimysten armon säteissä, jotka pitävät Aamu- ja Iltalehteä tärkeimpänä elämän viisautenaan, josta he katselevat kaikkea, mitä liikkuu alhaalla heidän jalkojensa juurella. Ah, minä tunnen heitä — missä on siellä Jumala ja missä omatunto, katsokaa ystäviänne, neiti!"
Aino oli pysähtynyt, hän puri huultansa, ja näytti hyvin suuttuneelta. "Kun ette voi sanoa minulle muuta kuin loukkauksia, niin — —" ja hän kääntyi pidättääkseen itkuaan.
Ylioppilas rohkaisi taas mielensä.
"Suokaa anteeksi, Aino neiti, en minä niin tarkoittanut — ja jos minä olen loukannut teitä —"
"Täällä eroan minä", vastasi Aino lyhyesti, ollessaan juuri pappilaan vievän oikotien kohdalla. "Hyvästi!"